Kävin siivoamassa eksälläni. Oikeastaan olen viettänyt yön täällä siivoten, kun hän on uuden tyttöystävänsä luona. Siivoaminen on tapa kertoa että välitän edelleen, rakastan sillä omalla omituisella tavallani.

Katselin kihlasormusta, jonka ostin hänelle. Neuvoin häntä jättämään sen pois kaulastaan, missä hän kantoi sitä "muistona", sillä epäilen että se kuitenkin pitemmän päälle loukkaisi uutta tyttöystävää. Hetken aikaa olisin halunnut käpertyä sänkyyn ja puristaa sormusta nyrkissäni ja itkeä kaiken sen perään mitä menetin. Kodin, jota huolella rakensin. Kodin, jonka luulin olevan taas kerran se loppuelämän koti..
Täällä on paljon muistoja, minusta ja hänestä. Kortteja joita lähetin hänelle kun oletin että niillä voi kertoa toiselle kuinka paljon välittää. Luin yhden kortin taustan, että mitä olen kirjoittanut.
"Olet oikeasti parasta elkämässäni viimeisen 29 vuoden aikana. Luotan sinuuun kuin kiven olemassaoloon. Sattuu, kun et usko että selviämme kyllä kaikesta."

Lopulta paljastui, ettei niillä korteilla ollut mitään väliä. Minä en viiden vuoden aikana ollut niin tärkeä ihminen että minä olisin saanut sormuksen. Minulla ei oikeasti ollut väliä.
On samaan aikaan upeaa nähdä, että eksä on ottanut virheistä opikseen: hän esittelee uuden tyttiksensä pomolleen, vähentää töitä, käyttää dödöä, laittautuu treffeille. Pitää huolta itsestään. Hän vuokraa tyttöystävänsä kanssa elokuvia ja vie tätä ulos syömään. Minua ei viety, koska se on kallista. Eikä sitten enää vuokrattu kyllä leffojakaan.. Mutta muistan silti ehkä ikuisesti miten upeaa oli eräänä kesäpäivänä kun eksä otti ja vei ulos tuohon takapihalle, halvan mutta hyvän kuoharin kanssa istumaan pihakeinuun iltaa. Olen samaan aikaan iloinen siitä että hän tekee asioita kuten kuuluu, mutta silti en voi olla ajattelematta, että miksi se en voinut olla minä? Miksen minä voinut olla sellainen ihminen, johon olisi voinut panostaa, sillä minä panostin kaikkeni siinä määrin että olen hajalla. Minä en ehkä enää kykene kirjoittamaan arkisin kortteja ja kertomaan että välitän peikosta. Minä en kykene "pinkkeilemään" ja yrittämään.

Sain kuulla muutama viikko sitten olevani raskaana. Olin, ja sain tietysti keskeytyneen keskenmenon. Pieni sairaalareissu ja kipua ja kaikki on ohitse. Vaslmistuinkin. 

Miksi en ollut kenellekään sen arvoinen että minulle olisi lähetetty postikortti? Miksei kukaan halunnut pitää kiinni pientä hetkeä? Miksi minun tarvitsee olla yksin... ? On ihan se ja sama mitä otan elämässä vastaan, kohtaan sen kaiken aina yksin. Valitin aiheesta äidilleni; kun hän kertoi joskus vuosia sitten olevansa raskaana, vein hänet ulos syömään. Kun hän sai valitettavasti myöhemmin keskenmenon, olin sairaalassa vierellä.
Kun minä sain keskenmenon teinimpänä, äitini nauroi puhelimessa, eikä tullut paikalle vaikka oli parin kilometrin päässä. Kun olin neurologisella tutkittavana viikon, äitini ei tullut paikalle. Kun olin munatorven kiertymän takia sairaalassa, äitini ei tullut paikalle. Eikä auttanut, kun pyysin, että olisi tullut pesemään matot silloisen eksäni avuksi, kun koirat olivat ruikkineet matolle hätäpäissään kun eivät olleet päässeet ulos. Sen jälkeenkin olen ollut mm. kotkassa naistenpolilla kystan takia viikon ynnä muuta. Nyt syynä on se, että olen kaukana. Ehkä nyt olenkin, mutta olinko silloin joskus? Silloin vain oli niin paljon muuta...

Entä nyt? Minä en ole juuri minkään arvoinen. En edelleenkään. Nyt siskoni joutui kolariin ja äitini joutuu häärimään siellä siskon apuna, mikä on hyvä juttu. Kyselin jouluksi tänne, mutta eihän hän voi tulla, kun pitää laittaa siskolle joulu. Edellisenä jouluna ei halunnut tulla, kun oli siskoni viimeisimmän lapsen ensimmäinen joulu. Sitä edelliset vuodet on ollut muuten vaan että "kun siskosi lapset ovat vielä pieniä". Minä toivon ensi vuonna kuolevani. Minä en usko, että minulla on mitään annettavaa maailmalle. Ja ehkä siinä vaiheessa äitini edes kerran ajattelee, että olisi ehkä voinut tulla, kun oli vielä mahdollisuus. Ei hän nimittäin käynyt koskaan kevät- eikä joulujuhlassanikaan. Ei ensimmäisessäkään. Odotin kyllä, erityisesti kuudennella luokalla kun siskoni joulujuhla oli ensin, hän oli ensimmäisellä luokalla, ja samassa tilassa sitten heti perään oli oma joulujuhlani.. Äitini oli siskon juhlan mutta lähtivät sitten siskon luokkatoverin äidin kanssa baariin. Minun juhlaani ei ollut aikaa. Siitä juhlasta muistan ajatelleeni että california dreamin' ei sopinut vuodenaikaan..

Lastenkodissa toivoimme aina, kaikki lapset, että pääsisimme jouluksi kotiin. Niinä vuosina kun lastenkodissa olin, en kertaakaan päässyt. Äiti ei kertaakaan saapunut hakemaan. Ensin unohti että oli joulu ja sen jälkeen ei ollut väliä koska "siskosi ei pääse", hän kun lähti sijaisperheeseen.

 Yritin saada peikkoa avautumaan keskenmenosta ja omasta pahasta olostaan. Mikään ei ole kuulema vialla, ei hän osaa kertoa ja kaikki muut tilanteeseen sopivat klassikot. Kuitenkin hän on kiukkuillut minulle tänäänkin koko päivän. Noin kuukauden olen panostanut kaiken jaksamiseni joko kouluun ja valmistumiseeni tai sitten hänen taloonsa, että se saatiin kuntoon 30v pippaloita varten. Hänen äitinsä ja siskonsa olivat iso apu. Niin, tänään hän sitten kuittasi että kun ei koskaan kerkeä talollaan mitään tekemään. Mitään? Minulla ei ole omassa kämpässäni enää puhtaita astioita. Miksei? Koska en ole kerennyt lähes kuukauteen tiskaamaan. Minulla ei ole puhtaita vaatteita, koska en ole kerennyt pyykille. Mutta kun peikko ei nyt vaan ole kerennyt yhtään mitään tekemään siellä talollaan....
Mutta se on vain osoitus siitä ettei minun elämälläni ole väliä. Minun tunteillani ei ole väliä. Minä en ole sellainen ihminen, jolle voi kertoa tunteistaan, minulle voi vaan tiuskia ja äksyillä.

Olen materialisti. Muistan tavaroita, muistan ihmisiä tavaroista. Olen kuitenkin tajunnut, ettei enää ole millään väliä. Minä en jaksa enää välittää missä tavarani ovat,. Jos näen niitä, saatan iloita jälleennäkemisestä. Mutta en tosiaan enää jaksa pitää kiinni tavaroistani jotta tietäisin että saan hallittua elämääni. Tiedän, etten saa.
Muut ovat kuulema saaneet jo tutkintotodistukset alkuviikosta postitse. Minä en. Ehkä minä en sitten valmistunut? Ehkä minun todistukseni on vaan kadonnut kummasti.

Miksi minä olen tällainen? Miksi minut on niin helppo sivuuttaa?  Miksi minä en koskaan ole se tyttöystävä, jota hemmotellaan ja pidetään hyvänä, josta voidaan olla ylpeitä kun kävellään kaupungilla? Miksei minua voi esitellä ystäville ja pomolle ja työkavereille? Miksei minua voi viedä näytille minnekään? Miksei minulle voi ostaa sormusta, vaikka minut saa syyllistettyä vaikka naimisiin asti? Miksi minä en ole yhtään mitään?

Isäni sanoi häpeävänsä minua taannoin. Sanoi, etten saa kantaa hänen nimeään. En ole sittemmin enää kantanut. Kiitos, Kim, siellä jossain, että sillä hetkellä kun päätimme erota, sanoit, että saan aina pitää nimesi. Näinä hetkinä ne sanat merkkaavat enemmän kuin mikään, mitä kukaan muu on sanonut elämäni aikana. Hyvässä ja pahassa. Näinä hetkinä minä pysyn hengissä siksi, että minä tiedän, että joskus joku jonkun hetken on välittänyt minusta, ymmärtänyt minua.. Rakastanut sen hetken, jolloin minä merkitsin jotain. Jollekin.

D sanoi vaan uneksineensa K:sta joka kerran kun sekstaili kanssani. Joskus uskottelen että hän halusi vain satuttaa. Joskus uskottelen että minä olin kerran ihminen, jonka hän halusi. Todellisuudessa tiedän, ettei niin koskaan ollut. Silti paras hetki ensitapaamisen jälkeen oli se hetki, kun hän ajoi pihaan, etuovelle, ja soitti minulle kysyäkseen haluanko lähteä ajelulle Skylinella. Lähdin, ja ajoimme Haminassa torimunkin. Sen illan minä tunsin, että kelpaan siihen mihin muutkin. Tosin nyt tiedän, että se oli vain hyvästit. Se oli viimeinen yhteinen ajelu, sen jälkeen K otti lopullisesti paikan D:n sydämessä. Toivon, että K olisi antanut minulle hetken sopeutumisaikaa. Toivon, että tilanteet olisivat menneet toisella tapaa.
Pyysin muutama vuosi sitten K:lta anteeksi, sanoin että käyttäydyin typerästi ja haluaisin paikata kaiken, sillä K oli minulle tärkeä ystävä silloin joskus, ja minulla oli hauskaa hänen seurassaan. Hän tuhahti halveksivasti ja kysyi että miksi minä oletan, että hän haluaisi olla minun ystäväni? En tiedä, miksi oletin sellaista. Ehkä siksi, että kuvittelin, että hänelläkin oli ollut hauskaa minun seurassani. Koska kuvittelin, että ihmiset kaipaavat toisiaan joskus, vaikka olisivat riitaantuneet. Minä en ilmeisesti kuitenkaan ole sellainen, jota kaivattaisiin. Minua ilman elämä jatkunee normaalisti kenellä tahansa.