Vanhemmuus

Olen suhteellisen vähän joutunut miettimään vanhemmuutta. Ne hetket mitä olenkin vanhemmuutta miettinyt, ovat lähinnä olleet sitä että "en minä ainakaan toimisi noin", tai sitten omien vanhempien kautta että mitä on olla vanhempien ja lasten suhteessa lapsi. En siis oikeastaan ole ikinä joutunut konkreettisesti miettimään että olisiko minusta ihan oikeasti äidiksi, ja olisiko kumppanistani isäksi. Kyllähän sitä aina on tullut sanottua että "jos minä olisin äiti". Olen jotenkin ajatellut että minusta ei ole äidiksi, minä olen liian omaa rauhaa arvostava, en koe biologisen kellon tikittelyjä, en usko että minulla on mitään tarvetta äidiksi. Päinvastoin, viihtyisin vapaaehtoisesti lapsettomana aivan mainiosti. En kuitenkaan vihaa lapsia millään tavalla, pidän kyllä lapsista. En tosiaan vain ole ajatellut niitä itse hankkivani.

Mutta sitten tuli tuo nykyinen mies, ja on keskusteltu aika paljonkin siitä omasta mahdollisesta vanhemmuudesta. Tiedän kumppanini haluavan biologisia lapsia, ja ollaan keskusteltu paljon kompromisseista. Siitä että onko hän lopun elämäänsä ilman lasta, hommaako niitä kuitenkin jonkun muun kanssa, vai pitäisikö minun suostua yrittämään. Onko se kumpaankaan suuntaan reilua, hänen olla ilman lapsia tai minun niitä hankkia? Sinällään kumpikin on valmis joustamaan siksi että voi pitää toisen. Kummallakaan ei tunnu olevan aivan järkyttävää periaatetta pitää kiinni toiveestaan, joten myös minä olen pehmentynyt siinä määrin että päätin lykätä sterilisaatiopäätöstä vielä muutamalla vuodella. Kerkeänhän minä vielä kolmevitosenakin.

Eräs ystävättäreni haluaa toisen lapsen. Hän on kateellinen muiden vauvamasuista ja yrittää kovasti. Hän kokee olevansa epänormaali ja epäterve ja vaikka mitä, kun ei onnistu hankkiutumaan raskaaksi. Olen nähnyt sitä samaa kaipuuta monen muunkin kohdalla, oli se kyse sitten ensimmäisestä, kolmannesta tai kuudennesta lapsesta. Yritystä ja kärsimystä kun ei onnistu. Minä taas en oikein osaa samaistua niihin tunteisiin, ilmeisesti minulta puuttuu tosiaan joku äiti-geeni.
Kumppanini katsoi ystävättäreni kipuilua ja häneltä tuli kommentti joka oli oikeastaan aika pelottavakin: "Jos mä koskaan flippaan sen lapsiasian kanssa noin pahasti niin kumauta jollain". Lause on pelottava kahdesta syystä: minä en koskaan kykene tuntemaan niin polttavaa tarvetta jälkikasvulle ja toisaalta, kumppanini tuntee että siinä on mahdollisuus että hän pystyy. Ja toisaalta, minä en pidä suinkaan ystävätärtäni hulluna, hän vaan tuntee suurempaa tarvetta lisääntyä kuin minä.

Muutama päivä sitten kirjoitin facebookkiin että synnytys kuulema laskee äidin älykkyysosamäärää 10-15 pointsia. Sain aikaiseksi pitkän ketjun siitä valvomisesta ja vanhemmuuden vaikeudesta. Jos nyt minulla olisi lapsi, tietäisin kyllä etten jäisi yksin. Minulla ei varmasti olisi luonnetta antaa lasta pitkäaikaisesti minnekään anoppilaan hoitoon, mutta minusta tuntuu että kun tarvitsisimme parisuhteelle aikaa, niin anoppi kyllä hoitaisi päivän silloin, toisen tällöin. Toisaalta, en usko että lapsen hoito tulisi jäämään yksin minun harteilleni.
Kyseisessä ketjussa puhuttiin mm. isän velvollisuudesta yöheräämisiin. "Mistä sitä voi tietää etukäteen?" Minä uskon että kyllä sen voi. Itse olin tammikuussa vuodelevossa ja en päässyt kunnolla peseytymään. Useita kertoja päivässä kumppanini pesi haavani, hoivasi, pöyhi tyynyjä, valvoi vierelläni. Huusin ja kiljuin turhautumistani ja tahdoin kutakuinkin kuolla kun tuntui etten vaan toivu koko helvetistä ikinä. Kolme tuskallista viikkoa. Ja silti, kumppanini kieltäytyi lähtemästä luotani vaikka käskin, koska "sä et nyt vaan saa olla yksin". Ehdotin isätestiksi sitä että herättää kumppaninsa kesken makoisien unien ja pyytää että "kulta, voisitsä tuoda mulle vesilasin, kun mulla on niin paha olla". Katsoo että herääkö se mies ja hakee, vai tuumaako että "hae ite". Koirakin on hyvää harjoittelua; jos koiralle iskee mahatauti ja sen on päästävä yöllä ulos, kiskooko se mies vaatteet niskaansa tai auttaako siivoamaan jo lattialle tulleen läjän, vai kääntääkö kylkeään. Jos itse olet mahataudissa, onko se kumppani sellainen, joka keittää teetä ja huolehtii, vai saatko itse pitää huolen itsestäsi. Omani kohdalla tiedän että kumppanini on huolehtivaa sorttia. Joka ilta luonani ollessaan hän kurkkaa että minulla on sängyn vieressä vesilasi, jottei minun tarvitse yöllä nousta juomaan. Joka päivä hän muistuttelee lääkkeistäni. Joten minä tiedän, varmuudella, että minun ei tarvitsisi olla ainoa joka herää lapsen takia. Ei ainoa joka työntelee lasta ulkona. Ei ainoa joka syöttää, ei ainoa joka tekee ruokaa. Joten mitä minä oikeastaan sen suhteen hannailen, kyllähän tässä arjessa pärjättäisiin yksissä vaikka muksu pyörisikin jaloissa!

Mutta kun se lapsen kasvatus. Miten siitä saa järkevän, itsenäisesti ajattelevan, huumeisiin ja syömishäiriöihin sortumattoman, vahvan ihmisen? Mistä sen tietää, miten pitää toimia, riittääkö kuitenkaan että tekee parhaansa? Missä menee huolehtivaisuuden raja, kun kyse on nuoresta?

Nykyisen kumppanin äiti, eli anoppikokelaani, on antanut tietämättään neuvoja aika reilusti. Tottakai olen korviani myöten rakastunut ja ihastunut, joten paras kasvattajahan on tietysti se, joka noin ihanan yksilön kuin tuon kumppanin on aikaan saanut. Anoppikokelaalla on periaatteita kuten se, että lasten elämään sekaannutaan mahdollisimman vähän, vasta sitten kun ollaan menossa pahasti metsään niiden omien päätösten kohdalla. Kaikki hänen kolme lastaan ovat kyllä harvinaisen tervejärkisiä, selvänäköisiä ja ihania ihmisiä, joiden seurassa olen viihtynyt jo ennen tätä suhdetta. Tietysti kasvatus ei ole vain äidin tehtävä, isälläkin on osansa, kuten myös sukulaisilla ja lopulta nuoren kavereilla. Miten siihen kaikkeen voi valmistautua? Olen kuitenkin varma ettemme jäisi kasvatuksellisestikaan yksin, ellei mitään radikaalia kuolemantapausta tässä tapahdu. Ympärillä on toinen toistaan upeampia ihmisiä joilta lapsi voi ottaa mallia kasvamiseensa.. Valitettavasti vaan niitä huonojakin esimerkkejä löytyy.

Mutta niin, kasvatusta kun ei voi harjoitella. Koiraa voi kouluttaa, mutta lapsiin ei lopulta kuitenkaan päde täsmälleen samat ohjeet. Johdonmukaisuus ja tiukat rajat, juu, mutta entä sitten kun lapsi alkaa kapinoimaan ja teini alkaa penäämään niitä omia rajojaan? Nykymaailmassa kasvatus tuntuu olevan vielä hankalampaa mitä joskus 20 vuotta sitten. Mikä on oikea määrä netissä oloa? Mitkä ovat kotiintuloajat? Miten parisuhde kestää lapsen kanssa elämisen?

Anoppikokelaan kanssa on tosiaan tullut jutusteltua monena päivänä niitä ja näitä, ja jotenkin olen saanut sellaisen kuvan että ehkä lasten kanssa voi selvitä täysipäisenä ihmisenä, ja ehkä se, että lapset "lentävät pesästä" ei ole kaikille maailmanloppu. Aiemmat kokemukseni anopeista ovat vähän heikohkoja.. Joskus silloin ensitapaaminen Jarkon äidin kanssahan meni niin että tapasimme seinäjoen torilla ja tämä äitinsä sieltä kiljui puolesta välin toria että "saatana näpit irti mun pojasta tai mä tapan sut omin käsin". Myöhemmin ilmoitettiin sitten että olen hänet seksin avulla vokotellut äitinsä luota pois. Ensimmäisen aviomieheni, Onnin, äiti kävi hakemassa Onnin kotiin päivä häiden jälkeen. Onni ei enää palannut. Äitinsä muuten vahti hääyönkin, joten mitäänhän ei tapahtunut. Monenlaista anoppia on sekaan tosiaan mahtunut, ja tiedän että olen aivan kamala ihminen ja kaikille miehille "Juuri se, josta äitisi sinua varoitteli"... Nykyinen ja edellinen anoppi taitavat olla ainoat joilla ei ole selkeää ennakkoasennetta siihen että olen väistämättä paha asia ja vien heidän poikansa turmiolle. Siltikin, nykyinen anoppikokelas on kuitenkin ensimmäinen jolla olisi oikeus ja aihe olla ennakkoluuloinen; kuitenkin edellinen kumppanini oli nykyisen serkku. Ei ehkä maailman paras tilanne, kenellekään meistä..
Kumppanini isä ja isänäiti tosin tuntuvat olevan sitä mieltä että minä tulin ja otin tämän nykyisen tuosta vain. Että kyllästyin entiseen ja vaihdoin uuteen. Eikä pojilla kummallakaan ollut mitään osaa ja arpaa, minä vain tulin ja otin mitä halusin. Tekisi mieleni kyllä ilmoittaa että johan on, jos omaa poikaansa isäkään pitää niin tahdottomana lussuna että tämän voi vain tulla ja ottaa kuka sattuu haluamaan.. Entisen miehenikin isä oli sitä mieltä että minä tulin ja otin, ja vein kuin litran mittaa..
Mitä tulee nykyiseen, niin ei se tosiaan ihan niin vain mennyt että otin mitä halusin. Kyllä sitä edelsi lähes vuosi kipuilua ennenkuin sitä uskalsi sanoa yhtään mitään toiselle osapuolelle, ja sitten kun se oli sanottu, niin siitä se vasta alkoikin. "Ollaan vaan kavereita". Se jos mikä sattui, varsinkin kun tuntui että oli sitä huomannut ilmassa olevan jotain muutakin. Olisin kuitenkin tyytynyt ajan myötä kaveruuteenkin, mutta sitten tuo toinen osapuoli alkoi pyöritellä ihan yhtälailla ajatusleikkiä että olisiko se niin mahdoton ajatus. Ja lopulta väitän olleeni se, jolta suudeltiin jalat alta ja sen jälkeen kaikki muuttuikin. 

Mutta niin. Ymmärrän kyllä että minut saatetaan nähdä inhottavana ihmisenä joka vaan vaihtoi serkusta toiseen. Tilanne ei kuitenkaan ollut ihan niin yksinkertainen, ja toisaalta, vaikka olen äärimmäisen onnellinen että anoppikokelaani on "ottanut minut hyvin vastaan", olen silti hämilläni siitä että minä en olekaan hänen silmissään se kaikkein pahin ihminen mikä eteen saattaa tupsahtaa, ja että en automaattisesti olekaan johdattamassa hänen poikaansa kohti väistämätöntä tuhoa. Olen siis onnellinen ja hämmentynyt, mutta ennenkaikkea pidän anoppikokelasta kasvatuksellisena esikuvana tällä hetkellä. En ole pitkään aikaan nähnyt lähipiirissäni / tuttavapiirissäni niin tervettä suhtautumista omiin lapsiinsa. Epäterveitä esimerkkejä kyllä riittää.

Mitä tulee lapsentekoon.. Matka ja päätökset tulevat olemaan vaikeita. Tässä varmaan itketään vielä monet itkut ennenkuin päästään siihen päätökseen että halutaanko tässä lasta jossain vaiheessa vai jatkammeko vapaaehtoisesti lapsettomana pariskuntana. Kumpikin ratkaisu tuntuu väärältä, sillä se on pois toisen elämästä. Jotenkin tuntuu että on helpompi luopua omasta valinnastaan kun että laitaisi toisen luopumaan omastaan.. Mutta jos omasta valinnasta luopuminen tarkoittaa kuitenkin järisyttävää vastuuta uuden elämän luomisesta, niin onko siihen kuitenkaan valmis, nyt tai myöhemminkään?

Olenko valmis?

Milloin on ihminen valmis äitinä olemaan?

Tarpeeksi pätevä olenko milloinkaan?

Milloin on ihminen valmis kantamaan vastuun sen,

jonka tuo tullessansa pikkuinen ihminen?

Jaksanko voimilla näillä lastani tukea.

Varustaa, hoivata, laulaa ja leikkiä, lukea. 

Milloin on ihminen valmis vanhemman tehtävään?

Lapseni, seikkailuun suureen yhdessä lähdetään. 

-Anna-Mari Kaskinen-