Helmikuisia mietteitä

Argh. Nettiä ei kotona ole, joten kirjoittelen sitten poikaystäväni läppärillä jonka lainasin juurikin vain ja ainoastaan siksi että voin viikonlopun aikana päivittää edes jotain!

Painossa ei ole muutoksia. Liikuntaspurtti ei todellakaan ottanut lähteäkseen, sillä tammikuun kolme ensimmäistä viikkoa meni sängyn pohjalla. Enkä puhu mistään pienestä flunssasta tms. No, kun sieltä hiljalleen elämä alkoi voittaa sen ensimmäisen puolentoista viikon jälkeen niin kaaduin takaisin. Entisten vaivojen lisäksi olin saanut oikean reiteni jostain suuttumaan. Varasin oikein lääkäriajan kun ajattelin että se on joku veritulppa tai vastaava joka on makaamisesta tullut. No ei sentään; tohtori kertoi ettei sille ole mitään suomenkielistä nimeä vaan siellä on sellainen hermo joka nyt vaan on suuttunut. Tulee ja menee. Kestää viikkoja tai kuukausia. Ei hoitoa, mutta oireita voidaan jossain määrin lievittää, ehkä.
Eli kyseinen nivusista polveen yltävä hermo kiukutellessaan aiheuttaa jotain epämääräisiä aistiharhan kaltaisia juttuja, välillä tuntuu kuin lihakset valahtaisivat nilkkaan. Kaikki. Ja välillä tuntuu kuin jalasta olisi raastinraudalla vedetty iho rikki koko reiden matkalta. Välillä se tuntuu palovammalta ja välillä tuntuu kuin tökkisi neulalla. Kaikenlaista omituista, ja usein tulee tuijoteltua reittä että näkyykö siinä oikeasti jotain pahoinpitelyn merkkejä. Ei näy ei. Onko tämä kuten selkäkipu, että tuleeko tämä vain olemaan osa elämääni jonka kanssa pitää oppia elämään?

No, niin tai näin, liikunta on ollut minimaalista, ja sokeria ja vehnää on kuulunut ruokavalioon liikaa. Ne jäivät tänään  pois ihan tietoisesti. Oikeasti. Sokeririippuvaiselle ei vaan taas ole helppoa tämä elämä.. Mutta kun jaksaisi muistaa syödä säännöllisesti...

Mitä töihin kuuluu? Lensin pihalle pitkän sairaslomani takia ja ehkä senkin, että aloin vaatimaan työvuorolistaa hiljalleen.. En  oikeastaan pahastunut, olin tyytyväinen. Ei minusta ole siivousfirmoille siivoilemaan, luulisin. Ei ainakaan vakituiseen. Joten ratkaisu: hain laitoshuoltajakoulutukseen ja pääsinkin, maanantaina koulun penkille ja sitä onkin peffallaan kulutettava loppuvuosi. Myönnän, että jännittää.. Mutta josko sitten saisin työpaikan jossa voisi taas viihtyä vaikka kymmenisen vuotta.

Viikonlopun aikana on tarkoitus saada suurin osa tavaroista paikoilleen. Kaikki vielä hakee paikkaansa, mutta kun. Ehkä tämä tästä.

Ehkä koulun ohella on helpompi saada liikunta säännölliseksi, jos ei muuta niin reippailemalla koulumatkat? Ehkä myös syömiset saa säännöllisemmäksi jossain määrin kun koulu on säännöllistä ja ei periaatteessa tarvitse mennä kenenkään  muun aikataulun mukana kuin omansa. Ei tarvitse ihmetellä että mihinkä aikaan syödään ja mitä, vaan voi päättää että ruoka-aika on kello X ja siitä pidetään kiinni.

Välillä tuntuu että impulsiivisuus ottaa valtaa liikaakin, ja ei tule harkittua enää mitään tekemisiään järjellä ja harkiten. Pitäisi kyllä, mutta...

No, niin tai näin, katsotaan sisältyykö tähän viikonloppuun sitä sokerittomuutta, liikuntaa ja kodin kunnostusta.