Yli kuukausi vierähti. Toisaalta tuntuu että liian vähän aikaa on kulunut, toisaalta taas.. Tähän väliin mahtuu niin paljon kaikkea. Uuden pennun syntymä. Koulujuttuja. Työasioita. Masennusta. Ilon hetkiä ja surun hetkiä. Isoenon kuolema heti Sanin perään ja hautajaiset. Selkäkipua.. Kipua, kipua ja kipua. Tuntuu että koko elämä pyörii kivun ympärillä, sekä henkisen että fyysisen.
Tänäänkin tuntuu siltä että pitäisi luovuttaa. Ei minusta ikinä tule mitään muuta kuin tämä, mitä olen. Ei sillä ole väliä, kuinka paljon vertaistukea on olemassa. Ei ole väliä kuinka paljon yritän tai jätän yrittämättä.. Asunto on kaaosta, sillä en kertakaikkiaan kykene siivoamaan. Kyse ei ole edes laiskuudesta tai masennuksesta, kuten ennen. Nyt kyse on fyysisestä kykenemättömyydestä, mikä on pahinta; nyt voin soimata itseäni siitä, että silloin kun kykenin, en tehnyt. Miksi silloin en lähtenyt lenkille? Miksen löytänyt liikunnasta elämääni riemua aiemmin? Miksi en siivonnut ja elänyt? Mikä minua masensi?

No, vastauksia on yhtä monta kuin ihmisiä elämässäni, eli satoja.

No mutta niin. Elossa ollaan. Huomenna lenkille.. Huomenna sukulaisiin. Tosin ei omiin.. Ja huomenna on taas uusi päivä. Olla tekemättä mitään ja soimata itseään siitä ettei tee mitään. Tästä se kierre alkaa. Tai jatkuu.