Sani.

.

En koskaan saanut aikaiseksi aloittaa suunnittelemaani koira-blogia.. Koskaan ei ollut aikaa kertoa kommelluksista eikä kuulumisista. Olen joutunut viime päivinä hämmästymään siitä kuinka moni suree Sania. On ollut ihanaa kuulla ihmisten muistoja ja tietää, miten arvostettu koira Sani oli. Ja miten upea, muidenkin mielestä kuin itseni.
Olen kuullut muutamalta taholta pyynnön kirjoittaa Sanista vähän pitemmälti, ja sitä nyt sitten yritän. Ajatus ei pysy kovin hyvin kasassa, mutta kokeillaan nyt silti jonkunlaista kuvausta..

Sani muutti luookseni kun olin eronnut eräästä eksästäni ja muuttanut omilleni. Täytyy myöntää etten ollut oikeastaan lähtenyt koiraa hakemaan, enkä varsinkaan tanskandoggia. Sellaista kuolaavaa ja isoa otusta.. En muista mistä edes kuulin Sanista, mutta otin sitten yhteyttä ja äitini kanssa lähdettiin "katsomaan". Sani oli palautunut kenneliin 8kk:n iässä pariskunnan eroamisen takia. Otin Sanin päiväksi kokeillakseni että miten tulemme toimeen. Oikeasti pitäisi kyllä sanoa, että Sani otti minut kokeiltavakseen; se hyppäsi fiestan takapenkille alta aikayksikön. Äitini luokse päästyämme se loikoili sujuvasti sohvalla ja oli rapsutettavana. Kävimme tutustumassa ulkoilmaan ja katsoimme miten se reagoi lenkillä muihin ihmisiin ja muihin koiriin.. Hyvin se meni, vaikka vähän meikäläistä pelottikin. Sania aikaisempi koirani oli nöffi, mutta jotenkin nöffi kaikessa karhumaisuudessaan on matalampi ja rauhallisempi kuin koikkelehtiva tanskannakki.
No, eihän siinä auttanut kuin viedä Sani kotiin kouvolaan. Sani oli ehkä enemmän ihastunut minuun kuin minä siihen, mutta minä olenkin hitaasti lämpenevää tyyppiä.. Toisaalta, niin Sanikin myöhemmin.
Kouvolassa elämä lähti sujumaan ihan mallikkaasti, lukuunottamatta pientä eroahdistuksen poikasta ja sisäsiisteysongelmaa. Kahden viikon jälkeen töistä tullessani Sani oli syönyt kenkäni. Ei yksiä, vaan kaikki jotka eteisessä olivat. Istuin sängylle, huokasin, ja hoin, kuten joka ikinen kerta töistä tullessani että "Joo, sä olet vielä Hauva-vauva, vaikka oletkin iso". Sani vastasi aukomalla suutaan ja ilmoittamalla "Hauuuauuu". Nauraa käkätin että joo, niin olet, ja lähdettiin lenkille. Se oli oikeastaan viimeinen kerta kun Sani teki mitään kovin tuhoavaa.
Sisäsiisteys oli ongelma hiukan pitempään; Sani tajusi kyllä pissiä ulos mutta se kakkaaminen oli vaikeaa. Todella vaikeaa. Päätin sitten eräänä aamuna että kävelen niin kauan että se tekee ulos. Siinä meni kolme tuntia; kävelin keskustaan, sen ympäri ja takaisin, ja päätin luovuttaa. Kävelimme kotiin, ja lopulta Sanin oli pakko sitten tehdä tarpeensa.. Minnekäs muuallekaan kuin asfaltoidulle parkkipaikalle. No, siinä sitten polleana kehuin että hieno tyttö, ulos teit, mahtavaa. Ihmiset katsoivat ehkä hieman pitkään kun halailin juuri asfaltille pökäleet vääntänyttä tanskandoggia... Ei siinä mitään, koira sisälle, pussi mukaan ja siivoamaan pökäleet. Sen jälkeen ostettiin koirankakkapusseja k-marketista ja Sanistakin tuli täysin sisäsiisti.

Täysin? No, siihen asti kunnes lähdimme käymään äitini luona Jyväskylässä. Sani matkusti ihan mielellään junassa ja bussissa, ja autossa tietenkin. Kun Sani tajusi että olemme Jyväskylässä ja äitini luona, sisäsiisteys oli tipotiessään. Ja käyttäytyminenkin alkoi muuttua; muutaman päivän Sani oli riiviö. Yksi kamalammista koirista mitä tiesin! Suunnittelin jo soittavani että vien sen takaisin, ei tästä mitään tule. En sitten tiedä mikä käänsi pääni, ja palasimme yhdessä kotiin kuitenkin. Ja käyttäytyminen palasi normaaliksi. Toinen reissu Jyväskylään sujui vähän samalla tapaa, mutta ei yhtä riiviömäisesti. Ja kotiinpaluu sitten taas rauhallisesti. Mietin, josko Sani pelkäsi että Jyväskylään mentiin tosiaan palauttamaan sitä? Sittemmin se oppi nauttimaan äitini seurasta, ja jo pelkkä sana "mummo" sai Sanin hännän heilumaan innosta.

Sani muutti luokseni keväällä, ja syksyllä menin yhteen Hannun kanssa. Sani kiintyi Hannuun, ja vajaata vuotta myöhemmin erotessamme Sani otti asian melko raskaasti. Itse en eron jälkeen malttanut pysyä paikoillaan, joten autosta tuli lähes toinen koti. Sani kulki mukana, tietysti, ja sopeutui hyvin tapaamaan uusia tuttuja ja uusia kaupunkeja. Cherryn takapaksissa oli tilaa loikoilla ja hengailla. Sanin lempitouhuksi autossa muodostui aurinkoisella säällä istua takapenkillä ja roikottaa päätään kuskinpuoleisesta takaikkunasta ulos. Ensimmäisen rekan vastaantultua Sani oppi vetämään päänsä sisään aina kun näki rekan lähestyvän. Pikkuautoista ei ollut väliä. Vähän huonompina päivinä Sani roikotti päätään takapenkin päällä ja nukkui istualleen. Ihan vain, jotta näkee ulos halutessaan puolikkaalla silmällä. Sitten kun oikeasti väsytti, sitten mentiin kiepille joko takatilaan tai takapenkille.
Sani oli mukana kun ajoin kolarin, ja pelkäsinkin että mahtaako autoilu jäädä siihen.. Sanille ei tullut mitään vaurioita, mutta kyllähän tälli sen verran kova oli että tunnustelin pitkään että kävikö mitään. Eläinlääkäriin ei menty, kun Sani kuitenkin itse häntä heiluen tuli autosta ulos ajatellen että "jee, paussi. Käynpä juoksemassa metsässä lenkin". Traumoja ei jäänyt, Sani hyppäsi ihan hyvin meitä hakemaan tulleen auton kyytiin.
Joskus niihin aikoihin ajelin paljonkin: kävimme tosiaan oulussa päiväreissulla ja sen sellaista. Sani ei kuitenkaan ollut mikään tahdoton retkale; kävimme pikkusiskoni luona joskus iltamyöhään ja itse tykkäsin ajella yöllä; rauhallista ja pimeää. Sani alkoi olla väsynyt ja katsoi minua kun pyysin takaisin autoon. Se kääntyi kannoillaan, katsoi minua, katsoi siskoani ja käveli talon portaille. Siskoni nauroi hersyvästi ja ilmoitti että kyllä Sani saa jäädä yöksi. Ja Sanihan sitten jäi. Hain sen aamulla, ja Sani loikkasi taas iloisesti auton kyytiin.

Autoiluvaihe jäi sitten seuraavan talven myötä. Sain potkut töistä, joten bensaa ei tietysti ollut, ja tapasin nykyisen mieheni. (Sani oli ensitapaamisella mukana, paikka oli nimittäin koirapuisto.) Sani otti miehekkeen vastaan hyvin välinpitämättömästi, mutta hiljalleen häntä alkoi heilua kun mieheke jäi pitemmäksi aikaa. Seuraavana keväänä muutimme sitten miehekkeen luokse; vuokranantajani oli .. No. Päätelkää itse: terveystarkastajan raportissa käskettiin parantaa yhtä jos toista, mutta toimenpiteitä ei koskaan tehty. Ilmoitin joulukuun alussa että hella hajosi. Hajosi siis kokonaan, täysin, sekä liesi- että uuniosa. Uuden sain huhtikuussa. Muutimme sitten kesäkuun alussa rempan jälkeen miehekkeen asuntoon. Sani oireili laukkuja pakattaessa aika reilusti, mutta muuttomatka oli lyhyt; entinen asuntomme on viereisellä kadulla. Lopulta Sani kotiutui tännekin, ja löysi omat paikkansa.
Kesti kuitenkin vielä yllättävän kauan ennenkuin Sani otti miehekkeen vastaan varauksetta. Laskeskelin että olimme olleet yhdessä noin 2 vuotta ennenkuin Sani leikki miehekkeen kanssa ilman rajoituksia ja epäluuloisia mulkaisuja.

Päätimme ottaa toisen koiran Sanille kaveriksi niillä main. Serryn hankinta oli enemmän tietoinen valinta, joskaan rodusta en tiennyt yhtään mitään: näin ilmoituksen että joku halusi sijoittaa punahilkan; kääpiöpinseri oli kyseessä. Minähän sitten soittelin ja sovin asiasta. Ulla (Kiitos!!) halusi sijoittaa otuksen tanskandogin kaveriksi. Ja itseasiassa Serry oli tervetullut ensi hetkestä: mieheni istui lattialla ja pinseri ryömi syliin ja siitä paidan alle. Sani tuhahteli että mitä tuollaista rääpälettä tänne tuodaan kylään.. Ja tapansa mukaan käpertyi säkkituoliinsa. Tosin siitä sitten joutui myöhemmin illalla kiipeämään sohvalle, kun pinserinpoikanen tuli katselemaan että "mikä se tuo on". Sani ei tainnut tykätä kun Ulla jättikin vahingossa koiransa meille.
Serry ei ollut sisäsiisti tietystikään pentuna. Sisäsiisteys saavutettiin Serryn täytettyä 2 vuotta. Sani aluksi vierasti koko otusta, ja aina Serryn tehtyä sisälle tarpeensa esim. poissaollessamme Sani oli hyvin noiveana. Selitin Sanille että erotamme kyllä kääpiöpinserin ja tanskannakin jäännökset ihan koon puolesta. Hiljalleen Sani lopetti onneksi stressaamisen.
Serryllä oli virtaa todella paljon. Koko perhe olimme ihan hepakassa kun ei se nukkunut säännöllisesti ja Sanikin oli hyvin unelias ja alkoi käydä äreäksi. Ja se, että Sani oli äreä, oli todellakin harvinaista. Tajusin että ollaan nyt hiljalleen sietorajoilla.. Ullalta sain vinkin kopista. Eli sellainen kissan kantokoppa, ja Serry teljettiin sinne yöksi. Serry teljettiin koppiinsa myös kun lähdimme jonnekin, tai jos Serry ei ollut sisäsiisti. Hyvin pian Serry meni jo itse häpeämään koppiin kun oli tehnyt jotain, ja lopulta hakeutui nukkumaan aina yhdeksän aikaan koppiinsa. Sen jälkeen oli Sanin aika saada hellyyttä; Sanin lempisarjoja olivat House ja Criminal minds. Mistäkö tiedän? Siitä että jos katselimme jotain muuta, Sani saattoi vain lojua vieressämme / sylissämme ja nauttia läheisyydestä. Housea tai Criminal Mindsia Sani saattoi katsoa valkokankaalta jopa koko jaksollisen. Siis todellakin katsoa.

Serry tosiaan oli aluksi kopissa kun olimme pois kotoa. Lopulta oletin että Serry on oppinut avaamaan kopin, sillä se oli vapaana joka kerta kun tulimme kotiin. Lopulta aloimme epäillä, että kun Serry ei omasta pyristelystään huolimatta esim. aamuisin päässyt kopista pois ennenkuin avasimme kopin, että Sanihan sen päästää. Itseasiassa niinhän se meni: Sani siirsi esteet pois (käytimme milloin kanisteria, milloin mitäkin kopin oven edessä kun oletimme että Serry työntää koppinsa itse auki) ja sen jälkeen sitten tassullaan nappasi oven auki. Jos ovi oli tiukassa, Sani avasi vivun ilmeisesti hampaillaan; en usko että kääpiöpinseri on niin taipuisa että se saa kopin katolla, ulkopuolella, olevan namiskan pureskeltua...
Lopulta annoimme periksi ja annoimme Serryn jäädä Sanin kaveriksi asuntoon ja laitoimme muun asunnon ja makuuhuoneen välille portiksi vanhan hetekan; se oli tarpeeksi tiivis ettei Serry mene välistä ja tarpeeksi rämisevä ettei Sani halunnut siirrellä sitä tai loikkia yli. Sanin tehtäväksi jäi sitten valvoa ettei Serry tee pahojaan.
En tiedä miten Sani lopulta kommunikoi Serryn kanssa, mutta Serry ei lopulta sitten penkonut sitä roskistakaan kuin yhden kerran..

Serryn ja Sanin suhde oli omituinen. Aina kun meiltä kysyttiin kumpi on pomo, vastasimme että Serry. Niin oli helpompaa.. Todellisuudessa vastaus oli vähän monimutkaisempi.
Serry oli se, joka halusi muka laittaa toisen ojennukseen. Sani väisti useinkin, kun katsoi että ei jaksa kiistellä. Sani tyytyi vaihtamaan luita tai herkkuja, mikäli Serry niin halusi. Serry oli ulkona se, joka rähisi muille, ja Sani katseli sivusta.. Kunnes sitten toisinaan joku rähähti Serrylle. Viimeisin kerta oli se kun saksanpaimenkoira juoksi suoraan metsästä ja ärisi Serrylle karvat pystyssä. Sani veti sellaisen ärinän ja pullisteli, että saksanpaimenkoira ulahti ja juoksi omistajansa luokse. Olin Sanista ylpeä.
Koirapuistossa joskus Sani oli leikkimässä toisen koiran kanssa kun Serry teki tuttavuutta ylivilkkaaseen sekarotuiseen. Sekarotuinen ärähti Serrylle, ja Serry vinkaisi juosten karkuun, Sania kohti. Sani lopetti leikkimisen, asettui leveään "haara-asentoon" ja pysäytti seropin murinalla. Sen jälkeen Sani käveli aitauksen ovelle Serry tiiviisti jalkojensa välissä ja katsoi minuun; kävin avaamassa portin ja poistuimme paikalta.
Joskus Serry oli kovin mustasukkainen Sanista. Sani jos rupesi leikkimään jonkun kanssa, niin Serryhän meni rähisten väliin, eikä minun auttanut kuin mennä muistuttamaan että "Ei, Sani ei ole sinun koirasi". Serry veti korvat luimuun ja antoi Sanin jatkaa leikkiään.
Kotona Serry joskus nirsoili, eikä halunnut syödä papusiaan. Sani otti omasta kulhostaan muutaman ja tiputti Serrylle. Kun Serry pääsi ruuan makuun, se siirtyi omalle kupilleen syömään. Jos Sanille antoi makupalan, se antoi ensimmäisen Serrylle (otti siis suuhunsa, tiputti Serryn eteen) ja palasi itse hakemaan oman. Sani tiesi että kun ensin antaa Serrylle, saa itse syödä rauhassa. Sani jakoi kaikkien vierailevien koirien (ja lasten) kanssa ruokansa, sänkynsä ja lelunsa. Joskus jopa niin että kuskasi lelujaan muille että "siinä on, leiki tällä".

Muutama äiti on pelännyt lastensa puolesta kun lapset ovat tulleet meille. Sen ensimmäisen kerran. Sani on antanut kiivetä päällänsä, repiä korvista, tarttua huulista ja tutkia hampaitaan. Ja pussata. Ja halata. Sani ei koskaan ärähtänyt lapsille, ja se kohteli jokaista pientä lasta omalla, lapsen vaatimalla tavallaan. Jos lapsi oli innoissaan ja iloinen, Sani oli vähän riehakkaampi, mutta jos lapsi oli arka ja peloissaan, Sani peruutti muka huomaamatta lähelle, peffa edellä, jotta lapsi sai tehdä tuttavuutta ensin peffapään kanssa.. Siten Sani sai siskoni nuorimman lapsen kiljumaan riemusta; ensin peffan kanssa, siitä hiljalleen kylkeä pitkin, ja lopulta, ehkä tunnin aherruksen jälkeen olivat naamat vastatusten. Sani osasi lukea luonteita.
Havaitsin Sanissa myös sen piirteen, että jos Sanin hihnan antoi lapselle, Sani käveli hyvin hitaasti lapsen tahtiin. Oli kyseessä parivuotias taapero, seitsemänvuotias koulupoika tai sitten ihan aikuinen.
Mutta! Tämä pätee vain siihen että minä annoin hihnan lapsen käteen. Meillä oli nimittäin muutama vuosi sitten tapaus, että Sani oli (silloin vielä ainoana koiranani) kaupan pihassa kiinni, pylväässä. Menin kauppaan, ja kohta sinne juoksi lapsi sanomaan että "täti hei, toi yks tyttö aikoo ottaa sun koiran!". Tiputin ostokset siltä seisomalta ja juoksin ulos. Eräs kouluikäinen tyttö oli tosiaan ottanut Sanin hihnan ja yrittänyt viedä Sanin. Sani oli riuhtassut itsensä irti (ja juossut muuten kotiovelle) ja tyttö oli kaatunut asfaltille. Äitinsä tuli paikalle ja huusi minulle naama punaisena että kun en ole kouluttanut koiraani olemaan vetämättä. Olin sanaton.

Jotkut sanovat ettei koiraa saa tuijottaa silmiin. Minkäs siinä tekee kun olet jossain istumassa ja Sani tulee naaman eteen siten, että kuono on maksimissaan sentin päässä poskesta / nenästä ja tuijottaa. Kyllä siinä on sitten tuijoteltava takaisin hetki ja halattavakin.
Sani tykkäsi myös halata. Pienempiä ihmisiä siten että se työnsi päänsä kaulan ympäri niskaan, ja isompia siten että se joko rötkötti koko painollaan sylissä tai hyppäsi takatassujen varaan ja laittoi käpälät roikkumaan olkapäiltä. Sani yritti viime kuukausina myös syliini keinutuoliin. Päädyimme sellaiseen ratkaisuun että otin keinutuolin sohvan eteen ja Sanin takapää oli sohvalla ja etupää keinutuolissa sylissäni. Se oli sitten kivaa. Sanin mielestä. Itse sain moisesta mustelmia.. Mutta mitäpä sitä ei tekisi koiransa vuoksi.

Päivisin Sani nukkui joko sohvalla tai omalla vuoteellaan. Säkkituolit hajosivat viime syksynä, joten Sani sai joululahjaksi oman "patjan". Koiranpatja ostetiin Askosta, siihen jatkoksi ilmatäytteinen tyyny (erään vanhan, ilmatäytteisen tuolin käsinoja) ja päälle oma peitto. Kylminä öinä Sani veti verhon peitokseen. Serry sai nukkua Sanin vieressä koska tahansa. (Yöt Serry on aina kopissaan, edelleen, koska muuten se ei osaa rauhottua..)
Sanilla oli omat nukkumaanmenorituaalinsa; Sitä ahdisti jos luin. Sani nousi istumaan silmiään siristelleen viimeistään tunnin lukemisen jälkeen, ja tuijotti. Siitä tiesi että oli aika sammuttaa valot. Peiton piti olla tasainen, eikä sängyllä saanut olla muuta tavaraa. (Serry joskus kuskasi siihen jotain.) Jos peitto ei ollut tasainen, Sani jäi istumaan punkkansa viereen ja tuijotti siihen apaattisena. Joskus kokeilimme että miten pitkään sitä jatkuu, jos emme suorista. Jatkui sitä. Lopulta se siirtyi minun puolelleni sänkyä ja tuli tuijottamaan minua. No, varmasti näiden vuosien aikana ei kulunut yhtään iltaa etteikö Sanin punkkaa olisi tarkistettu.
Jos Sanilla meni maha sekaisin (mitä sattui todella harvoin) tai muuten vain iski yöllä hätä, niin Sani osasi herättää minut hyvin kevyesti. Se tuli viereeni ja tuijotti. Jos en herännyt tuijotukseen, se hipaisi hyvin hennosti kuonollaan naamaani. Ja jos näin kävi, tiesin, että Sanilla oli tosiaan hätä, ja hilpaisin yöpaidassa ulos, oli ilma mikä tahansa. Ainoastaan kerran Sani oli niin kuralla ettei ulos keretty. Ja sekin oli päiväsaikaan. Ja se on se kerta, jonka takia meillä ei enää ole laminaattia eteisessä... Kyllä muovimatto on paras valinta koiraperheeseen.

Sanilla oli poikaystävä. Renni. Vanha mäyräkoiraherra. Sanin ja Rennin suhde oli erilainen kuin mitä Sanilla muihin koiriin oli. En tiedä miksi Sani niin rakastui Renniin, mutta muilla mäyräkoirilla ei samaa vaikutusta ollut. Renni oli myös ainoa koira, josta Sani oli mustasukkainen Serrylle. Valitettavasti Renni nukkui pois jo ennen Sania. Rennin emäntä Sirpa kuitenkin tuli tutuksi Sanille ja Serrylle, ja Rennin poismenon jälkeen Sirpa on hakenut muutamia kertoja viikossa Sania ja Serryä lenkille.
Sani ei aina halunnut lähteä, varsinkaan aluksi. Se kävi katsomassa että kuka tuli ovelle, ja hyvin päättäväisenä käveli makuuhuoneeseen tai olohuoneeseen ja kieltäytyi lähtemästä. En painostanut, sillä Sani tosiaan oli vähän hitaasti lämpenevää tyyppiä.. Myöhemmin minusta tuntui että Sani ei olisi jättänyt lenkkiä väliin mistään hinnasta.
Eräs ystäväni muistaa erityisesti Sanin valikoivan luonteen: Sani tykkäsi kantaa kaulassaan kaikenlaista, avaimia tai huiveja tai muuta vastaavaa. Kerroin ystävälleni että Sani valitsee itse huivinsa värin. Ystävä ei tietysti uskonut.. No, Sanilla on sinisiä, punaisia ja mustia huiveja. Tarjosin sinä päivänä sinistä; Sani veti päänsä pois. Pujotin huivin väkisin kaulaan, ja Sani riuhtoi päätään että "ehei, en halua, pois se." No, otin pois. Kävelin hyllylle, ja kysyin että mites punainen? Sani työnsi päänsä huivista läpi. Ja ei, Sania ei ole koulutettu siihen, että punainen on paras. Kyllä se ihan itse valitsi, joka kerta, ja päivästä riippui mikä huivi oli milloinkin hyvä.

Sani rakasti pukeutumista muutenkin. Sanilla oli aamutakki (vaaleanpunainen, froteinen) ja tietysti ulkopuku. Aluksi käytimme hurtan sitä sellaista, missä on fleece-vuori ja päällisosa sitten lahkeellinen "tuulipuku". Se jäi hiukan pieneksi, joskin Sani olisi pukuaan rakastanut. Ostin sitten hurtan talvimanttelin viime syksynä, ja siitä tuli yhtä rakas. Sani olisi pitänyt sitä sisälläkin, jos olisi annettu.

Sani ei sairastanut "koskaan". Joskus jotain flunssan poikasta saattoi olla ilmassa, ja Sani ei halunnut ulos. Eräs kerta muistuu hyvin mieleeni muutama talvi taaksepäin: Sani oli käynyt iltalenkillä kymmenen aikaan, ja ulkona oli aika kylmä. Sani ei halunnut aamulenkille.. Hihnaa kilisytettiin, houkuteltiin ja maaniteltiin. Eikä Sani vaan kertakaikkiaan halunnut lähteä, vaan heittäytyi selälleen ja työnsi päätään patteriin kiinni. Kolmen aikaan päivällä tulin siihen tulokseen että johan sen rakko räjähtää ellei sitä saa ulos! Mieheke otti ja kantoi Sanin ulos. Täytyy myöntää että siinä oli naurussa pitelemistä.

Mieheni ei tykännyt kesäisin Sanin kanssa pitkistä lenkeistä, ja siihen on aika hyvä syy; Sanin kanssa ei voinut lenkkeillä kuin kahdella tapaa: joko mentiin pyörällä siten että Sani hölkkäsi vieressä, tai sitten mentiin H I T A A S T I. Nimittäin Sani haistoi jokaisen kukan mitä löysi. Ja kyseessä ei nyt ole se koirien tapa haistella heinänkorsia joihin toinen on merkkaillut, vaan Sani todellakin rakasti kukkia. Jokainen kevään leskenlehti, voikukka, ruusupuska.. Ja syksyllä marjastaessa suopursut ja kanervat.. Ja sisällä leikkokukat, tai parvekelaatikoiden kukat. Eräs ystävättäreni sanoo Sania hortonomiksi.

Sani oli paljon vapaana. Kun kävimme ilta/yöaikaan lenkillä, otin vain hihnan mukaan. En jaksanut pitää hihnassa, sillä Sani ohitti ihmiset muka niitä huomaamatta ja koirat samoin, mikäli kulkivat vähän kauempaa. Hihnassa Sani ohitti koiran kuin koiran yleensä nätisti, mikäli toinen koira ei rähissyt. Koirapuistossa Sani halusi yleensä kiertää vastapäivään kun muut menivät myötäpäivään. Yleensä koirapuistossa olen huomannut että koirat haluavat telmuta keskenään ja kiertää yhdessä omistajiensa kanssa ympyrää. (Koirapuistossa on siis meillä iso aitaus ja sen ympäri menee koira"polku".) Sani halusi tosiaan vain tervehtiä muita koiria, ja jatkaa lenkkiä yksin (tai Serryn kanssa) haistellen ja välillä spurtaten. Jokaiselle Sanin vapaana nähneelle ihmiselle termi "tanskandoggihepuli" ei varmasti ole jäänyt vieraaksi..
Saniin saattoi luottaa myös tien vieressä. Jos pysähdyimme bussipysäkille matkalla että koirat pääsivät pissille, Sani tosiaan vaan kävi tien laidassa pissillä ja sen jälkeen takaisin autoon. Ei puhettakaan niistä hepuleista sopimattomissa kohdissa.
Sanin autoiluista tulee mieleen kerta kun poliisit pysäyttivät minut kun olin tulossa kaupalta kesäkuumalla. Olin jättänyt tietysti ikkunaa raolleen, ja pysähdyin oikeasti pikaisesti kaupassa. Poliisit pysäyttivät ja sanoivat että joku oli tehnyt ilmoituksen että koirani on läkähtynyt helteellä autoon ja makaa tajuttomana. No, siltä kai se näytti, kun Sani retkotti päätään siinä takanojalla reagoimatta ohikulkijoihin. Mutta ei siihen hellettä tarvittu, sitä se teki ihan huvikseen missä vain olosuhteissa. Poliisi katsoi että ihan virkeästihän Sani siitä nousi kun pysähdyttiin.
Toinen kerta Sanilla ja poliiseilla oli Lappeenrannassa. Olimme ystävättäreni kanssa ajelemassa yöllä ja poliisi halusi puhalluttaa. Silloisessa autossa oli tummennetut takalasit, ja Sani työnsi sitten päänsä haistaakseen kun poliisi työnsi pilliä suuhuni. Jäi puhallus kesken kun poliisi kavahti taaksepäin ja kiljahti "Hui saatana!". Saatiin kuitenkin vakuutettua että Sani on ihan harmiton takapenkin matkustaja ja puhallus saatiin suoritettua.

Sanista olisi vaikka kuinka paljon kerrottavaa, ja Sania on jäänyt kaipaamaan uskomaton määrä ihmisiä. Sani jätti lähtiessään tyhjän aukon koko perheemme sydämeen.. Koskaan ei tule toista Sania, mutta sen verran Sani sai rotuun rakastumaan että rotua emme vaihda. Toivottavasti ensi kesänä perheeseemme tulee uusi doggivauva, sillä hemmoteltu kääpiöpinserimme tarvitsee oman koiran.

Kiitos Sanin kennelille (Piistar) että sain nämä vuodet Sanin kanssa. Upeampaa koiraa minulla ei olisi voinut olla, eikä varmasti tule koskaan olemaan.

Sani oli ylväs prinsessa, lempeä jätti, kärsivällinen opettaja ja paras ystäväni.