Eilen, 1.3.2011 Sani herätti minut aamuyöstä. Sanilla oli pahoja hengitysvaikeuksia ja muutenkin selvästi kipuja. Soitin eläinlääkärille, joka ohjasi meidät menemään heti aamusta erään eläinklinikan ovien taakse.
Sanin kärsimyksiä ei enää haluttu pidentää; lääkärin epäilyn mukaan kyseessä oli keuhkolohkon kiertymä. Sani nukahti viimeiseen uneen aamulla kahdeksalta.
On uskomatonta miten paljon ihmisestä voi irrota kyyneliä...
Mieheke suree, Serry suree. Ja minä suren. Enkä usko että tulen ikinä unohtamaan Sania. En usko että tulen ikinä kävelemään ulkona ajattelematta miten minulla pitäisi olla Sani mukanani. Kipu laimenee kyllä, tiedän.. Mutta. Tämä tuli vain liian äkkiä. Minä olisin itsekkäästi halunnut vielä muutaman vuoden Sanin kanssa. Niin paljon jäi tekemättä kuitenkin...
En tiedä, miten Serry tulee pärjäämään. Ensimmäistä kertaa elämässään se joutuu olemaan päivät yksin. Ensimmäistä kertaa pentuaikansa jälkeen sillä on takanaan päivä ilman Sania. Eikä se päivä niin kovin hyvin mennyt.. Serry näki Sanin kipeänä ja jäi yksin kotiin kun veimme Sanin lääkäriin. Sen jälkeen annoimme Serryn vielä käydä haistamassa, ja ilmeisesti Serry ymmärsi mistä on kyse. Eilen Serry käveli useasti makuuhuoneeseen, hyppäsi sängyllemme ja katseli alas Sanin punkalle ja huokasi. En tiedä kykeneekö se ymmärtämään tai hahmottamaan tilannetta, mutta kovin inhimilliseltä sen käytös kuitenkin tuntuu. Tänään kun käytin aamulenkillä, se haisteli pitkin Sanin jälkiä. Pois tullessamme piti käydä vielä tarkastamassa auto, ennenkuin se käveli kotiovelle. On surkeaa nähdä Serry tilassa, jolloin häntä ei heilu. Niitä päiviä ei mahdu kuin korkeintaan se yhden käden sormien määrä näihin menneisiin kahteen ja puoleen vuoteen. Vaikka itse olen ollut surullinen, Serry on aina hypännyt syliin ja yrittänyt ilahduttaa.
Nyt meillä on koko perheeltä kertakaikkiaan veto pois. Täysin.
Sani tuhkataan keväällä ja tuodaan kotiin, joskin eri muodossa kuin lähtiessään.
Eräs ystäväni kysyi, voinko tosiaan pitää kotona Sanin tuhkia.. Tottakai voin. Niin pitkään kuin mahdollista, Sani kulkee mukanani. Sydämessäni, ajatuksissani, ja siihen asti kunnes minulla on joko oma talo tai minut tuhkataan, Sani kulkee purkissa. Kun sitten tulee aika, Serry sekoitetaan Sanin tuhkiin ja joko he pääsevät yhdessä taloni kukkapenkin alle tai sitten kanssani tuulen mukana ilmaan.
Kaikesta on toivuttava.. Hiljalleen. Ehkä voin ajatella Sania jonain päivänä ilman kyyneliä silmissäni. Ehkä Serry pärjää...? Ehkä jossain odottaa uusi laumamme jäsen kotiinpääsyään.
2 kommenttia:
Äkilliset menetykset satuttavat eniten :(
Ei mikään ole niin raastavaa kuin lemmikin menettäminen. Se koskee pitkään. Muutama vuosi sitten minäkin menetin juuri joulun jälkeen rakkaan koirani. Tuhkat olivat kirjahyllyssä kesään asti. Sitten ne haudattiin mökille siihen paikkaan, missä hän aina katseli ja haukkui sorsien perään. Itku tulee vieläkin... vaikka on jo uusi pyöriäinen talossa..
Lähetä kommentti