Tunnen itseni vähän yksinäiseksi ja oudoksi. Minulla ei oikein ole minkäänlaista "kaveriporukkaa" jonka kanssa ns. hengailla. Tuntuu että tosi monella ikäiselläni on kuitenkin vakioläjä niitä naisystäviä joiden kanssa voi sitten pitää pikkujouluja, vuosittaisia risteilyjä ja luoja ties mitä. Minulla ei edelleenkään ole ympärilläni ihmisiä jotka tulisivat keskenään toimeen kovin hyvin. Tunnen, että jään jostain paitsi. Enkä osaa korjata tilannetta mitenkään.
Teki mieli tosiaan ostaa jouluinen alakappa tuohon keittiöön. Etsin ja etsin, mutta ei niitä ole oikein missään. Mikä siis ketuttaa aikalailla. Suunnittelin tässä jo että jos ostan tavallisen ja rei'itän tupakalla? Kai se haju pesussa hälvenee...
No ei.
Mutta oikeasti en käsitä, miksei pitsikappoja ole enää kangaskaupoissakaan, muista nyt puhumatikaan. Metritavarana sai ennen. Se on vissiin vaan oltava kapatta sitten.
Olen onnistunut tunnin kuluttamaan facebookissa ja surffaillen, ja kaipaisin kovasti tekemistä. En viitsi koluta kun mieheke nukkuilee vielä. Ja Serry. Serryllä oli eilen rankka päivä valveilla, nyt pitää antaa nukkua pitkään.
Tänään aion saada keittiön ikkunan kuntoon, parvekkeen kuntoon, erään kirjeen kirjoitettua ja ahnehdin tähän vielä yhdistyksen syyskokouskutsutkin... Katsotaan sitten kuinka ämmän käy!
2 kommenttia:
Mulla oli pitkään samanlainen tilanne. Mun ystävät eivät tunteneet toisiaan, ja ne parit kerrat kun yritän tutustuttaa (tyyliin mun häissä), niin ei se vaan jotenkin toiminut. Ja minusta se oli sillon ihan normaalia, ei sitä kannata murehtia.
Äitiyden myötä sit tuli näitä perhekahvilassa käymisiä ja siellä syntyi porukoita. Samoin työympäristössä syntyy helpommin porukoita yksittäisten ihmisten sijaan. Mut useimmiten näissä porukoissa on se puoli, ettei välttämättä kenenkään kanssa ole sit erityisen läheistä suhdetta (toki voi ollakin) vaan se on semmosta yhteistä hengailua ja olemista ja varmaan just jotain risteilemistä tai käsityökerhoa (joka meillä nyt on).
En tiedä, onko nykyään vaikeampi luoda ystävyyssuhteita kun aikaisemmin? Tuntuu, että suomalainen kulttuuri on muuttunut enemmän semmoseksi että ei tervehditä edes naapureita ja...no oon naapurin nuoren äidinkin kanssa yrittänyt tutustua paremmin, mutta yksipuolisesti siitäkään ei tule mitään:/
Taas tullaan tähän samaan: pitää olla äiti että on elämää. Pitää olla äiti että on ihmisarvoa. Pitää olla äiti.
Entä jos ei vaan halua olla... äiti?
Lähetä kommentti