Harvojen herkkua?

Arawn kirjoittaa taas laihojen ja lihavien eroista. Huomasin taas olevani aivan täysin toista maata hänen kanssaan, ja tässä tapauksessa olen siitä enemmän kuin kiitollinen.

"En rakasta vieläkään liikuntaa ja minun täytyy yhä potkia itseni salille tai uimaan. Olen laiska herkkuperse, joka söisi pelkästään sipsejä, suklaata ja karkkia, jos sellainen vain olisi mitenkään mahdollista lihomatta takaisin."

Minä uskon syvästi siihen, että liikunta tuo hyvää oloa. Minä rakastan liikuntaa, itsensä vetämistä äärirajoille. Ei se näy minusta, sillä minä olen tosiaan tällainen läskipallero. Mutta se ei ole koskaan saanut alkuaan siitä ettenkö olisi pitänyt liikunnasta, vaan siitä, että minulla ei ole siihen ollut voimavaroja ja myöhemmin sitten niin, ettei minulla ole siihen ollut rahaa. Vaikka joku kuinka sanoisi että joku 20e kuussa menee turhempaankin, voisin säästää ja lähteä liikkumaan, niin todellisuudessa se 20e kuussa on suurimmassa osaa elämäntilanteitani ollut kammottavan iso raha, jolla on eletty viikko ellei kaksikin ruuan suhteen. Kuten opiskellessa ja kurssin vaihteissa eritoten, kun en ollut oikeutettu opintotukeen enkä tajunnut tarpeeksi mennä inisemään sosiaalitoimelle.
Mutta niin, en käsitä itse sitä, miten kukaan voi olla rakastamatta liikuntaa. Jo se, että pääsee lenkille aamutuimaan kirkastaa päivän. Ennen mieheni romahtamista kävelin Sanin kanssa ulkona vaikka kaatosateessa sen puolisentoista tuntia. Vuoden alusta toivon saavani rytmistä kiinni taas.. Tämä saamattomuuteni ei ole ollut enää niinkään mieheni tilasta kiinni, vaan siitä, että minä en ole saanut itseäni nostettua hänen sairaalajaksonsa jälkeen takaisin normaalitasolle. Se oli minun yritykseni elämässä, ja epäonnistuin. Nyt minun pitää saada jostain se hetkellinen motivaatio; mitä enemmän liikun, sitä enemmän saan hyvää oloa ja sitä enemmän jaksan. Kunhan vain jaksaisi ensimmäiset kaksi viikkoa..
Viimeksi se alkoi täydellisestä vittuuntumisesta ja turhautumisesta. Otin Sanin ja painuin autolla koirapuistoon illan pimeydessä ja ajattelin istuvani siellä puolen yötä. En malttanut olla paikoillani, joten lähdin kävelemään ja lopulta sitten juoksinkin. Kun tulin kotiin oli vitutus tipotiessään ja makasin vain sängyllä nauraen. Hölmöydelleni, ehkä, ehkä sille että mieheni tuijotteli minua siihen malliin että hänen silmissään taisin olla sekaisin.
Liikunta on parasta mahdollista elämäniloa.

Toinen ihmetyksen aihe löytyy samasta lainauksesta.. Jos voisi syödä lihoamatta sipsejä, karkkeja, suklaata.. Kaikista noista tulee minulle aivan järkyttävä olo tietyn pisteen jälkeen. Puoli pussia sipsiä, puoli levyä suklaata.. Itseasiassa mitä enemmän olen vieroittanut itseäni esimerkiksi suklaasta, sitä paremmalta se vähäinen määrä maistuu. Ennen olisin ehkä voinut syödä konvehteja koko rasian, mutta tänään viisi oli jo niin ällöttävä määrä että siihen se oli stopattava ja otettava karjalanpiirakka siihen väliin. Myöhemmin illalla otin kuppiin muutaman konvehdin ja ajattelin että napostelen sitten lukiessani, olen sen ansainnut näin influenssassa.
Söinkin, peräti yhden, ja tuumasin että ei ole mun juttu. Annoin Sanille muutaman ja loput sulloin kaappiin ja hörppäsin puolukkamehua päälle ja lähdin tekemään taas karjalanpiirakan kurkulla ja paprikalla.

Veikkaan, että minulla oli sokeriaddiktio.. Rupesin sitten pohtimaan, että miksi syön karkkia. Eivät ne maistuneet enää hyvältä, suklaa ei "sulanut suussa" ja jäätelökään ei houkutellut. Tästä on aikaa joku puolisen vuotta ehkä. Silloin tällöin on tullut ostettua, varsinkin alussa, tavan vuoksi, mutta ensimmäisen karkin jälkeen esim. irtokarkit eivät ole enää maistuneet niin hyville. Aluksi tuli syötyä tavan vuoksi, kun kerran tuli ostettua, mutta yhä useammin jätin sitten jollekin kaverille, sulloin kakunkoristeeksi yms. Ei ole mikään pakko syödä karkkia jos ei tee mieli.
Tästä oli kuitenkin jonkinlainen matka vielä siihen pisteeseen että opin sanomaan EI siihen, jos karkkia tarjottiin. Se tapahtui ehkä viikko sitten.. Mieheni on alkanut mussuttaa karkkia enemmän sairaalajaksonsa jälkeen. En ole laskenut irtokarkkejen ja suklaan määrää, mutta useampi suklaalevy taitaa kuitenkin upota kuukaudessa. Ja tuossa on noita piparminttukarkkeja hyllyssä, ja kolme pussia joulukarkkeja keittiössä, minun toimestani. Ja ne konvehdit. Ja tiesmitävielä. Mutta tosiaan, kun mieheni tuli kysymään haluaisinko minä karkkia, vastasin että haluaisin, mutta pesin juuri hampaat, joten en ota tällä kertaa. Uskomatonta! Olen ylpeä itsestäni, vaikka kyseessä on jotain, jonka kuka tahansa muu voisi sanoa tuosta vain. Mutta tärkeintä oli, että minä pidin pintani, enkä sitten oikeasti ottanut.
Toinen kerta, jolloin olin ylpeä, oli tässä pari päivää taaksepäin. Mieheni kysyi että otanko yhden namun, jolloin vastasin että miun pitäisi olla tässä suurinpiirtein karkitta jouluun saakka.. Mies houkutteli että yhden voi aina ottaa, ei se pahaa tee. Ja hän on oikeassa, ei se yksi pahaa tee. Näin ollen otin. Yhden. Ja jätin siihen. Eikä mieleni tehnytkään enempää.

Uskoisin että se, etten ole oikeastaan koskaan kieltänyt itseäni syömästä sipsejä tai karkkeja, tai jäätelöitä, tai mitään muutakaan, on ollut oikeastaan hyväksi. Nyt minun on helppo hallita himojani ihan puhtaasti ajattelemalla: tekeekö minun mieleni tavan vuoksi vai oikeasti. Jos oikeasti, sallin itselleni jotain pientä, ja jos vain tavan vuoksi, teen voileivän.

Mutta tosiaan, jos eläisi sipseillä ja karkeilla, siitä tulisi aivan järkyttävän huono olo. Ehkä se on sitä diabeteksen oiretta sitten..? Mutta eihän lapsilla ole diabetestä, ja äiti oli oikeassa kun lapsena hoki että jos syö liikaa makeaa, tulee huono olo.
Ehkä eroan arawnista asenteen puolesta siinäkin, että en oikeastaan tietoisesti laihduta. Pyrin parempaan oloon, ja tiedän, että jos minulla on henkisesti parempi olo, niin painon tippuminen tulee sivutuotteena, sillä en jaksa olla paikoillani ja poltan kaloreita enemmän syömättä kuitenkaan enempää. Arawn kirjoitti että "On mahdollista, että laihduttaja saavuttaa tasapainon ruokavaliossaan, mutta en suosittelisi laskemaan sen varaan. Se näyttää olevan harvojen herkkua. Jos haluaa oikeasti säilyttää hoikkuuslukemansa, on varauduttava sotaan."
Itse näkisin asian niin että kysymys ei ole sodasta. En ole toki päässyt minnekään hoikkuuslukemiin, enkä ole vetänyt tässä mitään nälkädieettiä, mutta väittäisin että kysymys on puhtaasti asenteesta. Asenne ratkaisee kaiken, ja ehkä sitten niillä harvoilla on se oikea asenne, ja jos painosta tulee se elämän keskipiste, kyllä siinä ollaan sitten jo vähän metsikössä, tai ainakin jo ojan pohjalla. Kyllä se luonnollinen, terveellinen ruokavalio sieltä tulee jos päänsisällä kaikki on kunnossa ja ihminen jaksaa hymyillä.