Kiloklubin parhaita ja pahimpia puolia on tietysti foorumi.Parhaita siinä mielessä että tietää, ettei ole yksin. Siellä on muitakin ihan oikeasti isoja. Mutta pahimpia puolia siksi, että tietää, että siellä on nimenomaan muitakin isoja, ja heidän käyttäytymisensä on.. tuota..
No. Minä en ole koskaan yrittänyt laihduttaa aiemmin, onhan se mielessä käynyt, muttei koskaan ole päätynyt oikeasti yrityksen tasolle. Tämä on siis ensimmäinen kertani. Tuntuu että kaikilla muilla on taustallaan kymmenien kilojen jojottelua ja kamalasti tietoa. Minä kun en ole koskaan katsonut paljonko mikäkin ruoka tuo kaloreita ja mikä vie. Enkä katso vieläkään; katson vaan että päivän energiavaje on siinä paikkeilla mitä ohjelma suosittelee. Jos tekee mieli jäätelöä, minä syön jäätelöä. Ja kirjaan sen ylös. Ei iso homma.
Jos muilla on niin kamalasti tietoakin laihduttamisesta, ja minulla ei mitään, onko minulla mahdollisuutta edes laihtua? Riittääkö kolmen päivän aikana lisätty liikunta loppujen lopuksi? Kasvaako kunto hiljalleen, kuten pitäisi, ja kehitänkö minä nyt ihan oikeita lihaksia oikealla tavalla?
Ja kun muut punnitsevat päivittäin, mutta minä ajattelin vain kerran viikossa..
Muut punnitsevat grammoineen, tai vähintään puolikiloina, mutta minä katselen vain kokonaiset kilot.
Ja kun muut merkkaavat viikon liikunnat etukäteen, ja minä merkkaan vasta sitten kun olen liikkunut, ettei tule sellaista "äh, pitäis mennä mut ei huvita"-fiilistä..
Ja muut merkkaavat viikon syömisensäkin etukäteen, mutta minä merkkailen sitä mukaan kun tulee syötyä.. Jos näyttää että pallot ovat vääränvärisiä nii skarpataan seuraavana päivänä, tuskin se elämäntapa yhteen päivään kaatuu??
Joten minä en siis oikein löydä tuolta mitään samaistumisentunteita, päinvastoin. Puhumattakaan siitä, että kun ihmiset ovat masentuneita läskejensä takia. Minä olen läski masentumiseni takia, enkä ole ollenkaan varma että vaikka läskit lähtevät, niin lähteekö masennus? Tuskin.
Enkä minä ikinä ole kamalasti ajatellut läskejäni.. Vihasin itseäni ihan yhtä paljon kuin silloin joskus normaalipainoisempana. Itseinho ei ole kasvanut läskien myötä, se on ollut aina olemassa kuitenkin. Ja tulee varmasti aina olemaan. Miksi minusta tuntuu että ihmisillä on epärealistisia odotuksia painonpudotuksensa suhteen?
Tuolla oli sitten, foorumilla, kiva otsikko: koira kärsii. Olin jo samaistumassa hirveää vauhtia kun klikkailin otsikkoa, ja valmistauduin jo kertomaan, miten meilläkin Sani oli ihan täysin naatti kahden ja puolen tunnin metsälenkin jälkeen.. Että Sani meni hetkeksi nukkumaan ja kun sitten laitoin ruuan kuppiin niin se lähti oikein spurtaten, mutta kulmassa jarrutus meni pitkäksi ja koira rähmälleen. Vaan eipä tullut kirjoitettua, kun joku siellä vaan kertoili miten on jäänyt koukkuun kiloklubiin niin ettei ehdi lenkille......
Yksi asia on myös, mitä en ymmärrä.. Hiilareiden määrä, rasvojen määrä, kaiken määrä. En minä tajua milloin pitää proteiinia saada tai milloin mitäkin kuitua, minä olen aina syönyt sitä mitä tekee mieli. Ja aika hyvin se näemmä tälläkin hetkellä toimii, eivät ne pallot koko aikaa punaisena hehku päivänpäätteeksi, joten suht terveellä järjellä sitä syö näemmä tietämättäänkin. Rasvoja pitäisi vissiin lisätä, muttakun.
Ja se lohtusyöminen.. Kun en ole ikinä harrastanut, en ymmärräkään. Jos on paha olla, niin sitä ei ruokakaan maistu. "Hyvä ruoka, parempi mieli"?
Ja ne napostelut.. Ihmiset änkevät suuhunsa väinämöisen palttoonappeja ja korppuja pestolla voideltuna ja vaikka mitä muuta. Ja voi voi, oijoi, kun se paino putoaa vaan sen ja sen verran. Tai parhaassa tapauksessa nousee pari kiloa. Ei siinä, varmasti se on ihan kiva mutustella silloin tällöin, mutta eiköhän tuo nyt ole kuitenkin jotain mitä ei ehkä ihan joka päivä kannattaisi suuhunsa tunkea.
Ja kyllä, jonain päivänä ne klubilaiset päättävät hyökätä blogiin urputtamaan miten kamala ihminen minä olen, ja miten minun elämäni on paskaa ja tyhjää ja minun pitäisi pitää pääni kiinni kun en kerran heidänkään elämästään mitään tiedä.
Se on aina jännä argumentti; itse joku toinen voi arvostella hyvinkin minun elämääni, mutta kun minä sanon jotain takaisin, osuen ilmeisen arkaan paikkaan, niin sieltä kiljutaan vastaan se "sinä et tiedä mitään minun elämästäni". Se on kuultu kerran jos toisenkin.. Ja tullaan varmasti kuulemaan aika usein.
Mutta niin. Minä en ole ikinä sitonut itsetuntoani ulkonäköön. Ehkä pitäisi..
Vaan kun minä katson peiliin, olen vissiin kuin se vanhempi rouva, joka uloslähtiessään tuumi olevansa puhdas, tai että ei ole aikaa parannuksiin ja saa kelvata, ja lähti. Pahimpina päivinä vedän oikeasti sen violetin kukkahatun päähäni ja menen vain. Siinä ne läskit mukana kulkevat, kunnes tippuvat jos ovat tippuakseen. Ei kai sitä identiteettiään oikeasti kannata niihin läskeihin rakentaa...??
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti