Olen joskus kirjoittanut siitä, että olen ihminen jota kukaan ei kaipaa. Jonka seuraa ei haeta, ellen ole se viimeisin vaihtoehto. Se, jonka luokse voidaan tulla kahville kun kukaan muu ei jouda.
Siihen liittynee se, että minuun ei kukaan ole koskaan rakastunut.
Jostain syystä tänään minua kiehtoo tietää, miltä ihmisestä tuntuu olla rakastettu. Miltä tuntuu, kun on olemassa rinnalla joku, joka on valmis tekemään oikeasti mitä vain vuoksesi? Joku joka haluaa suojella sinua kaikelta? Pitää turvassa? Olla lähelläsi? viettää aikaa kanssasi? Jakaa hassuja näkemiään asioita, kertoa omista ajatuksistaan.. Kuulla mitä sinulla on sanottavaa. Kuulla mitä sinulle ihan oikeasti tänään kuuluu.
On minun kanssani moni päättänyt seurustella ja asua yhdessä. Nimenomaan päättänyt. Tai ajautunut kanssani suhteeseen. Mutta ei kukaan koskaan ole sanonut rakastavansa niin paljon että halkeaa. Niin että ajaisi 200km tuodakseen hampurilaisen ovelleni. Ei niin että antaisi paidan päältään jos olisin kylmissäni.
Tottakai minä olen rakastanut. Niin helvetin lujaa useita kertoja että olisin myynyt vaikka sieluni saatanalle ollakseni niiden ihmisten seurassa joista välitän. Joita rakastan. Tai joihin olen ollut rakastunut.
Niinkuin Pörröön. Sellainen wau-tyyppi, joka oikeasti halusi kahville luokseni. Kuvittelin suuria pitkään, kunnes ymmärsin ettei itsemurhalla uhkailla sitä johon on rakastunut. Lopulta kaikki kaatui omaan mahdottomuuteensa, siihen että tajusin, ettei minua koskaan tulla viemään ulos syömään. Siihen, että ymmärsin, etten hänelle ole koskaan niin merkittävä että menisin "ystävien edelle"; minua sai haukkua ja nimitellä, minua sai uhkailla. Eikä kenenkään tarvinnut pyytää anteeksi, vaikka he päin naamaa ilmoittivat että voivat viedä mieheni koska tahansa jos haluavat.
Ei sillä, Pörrö on edelleen ihminen, jonka eteen olen tehnyt paljon. Jonka eteen vieläkin yritän tehdä paljon. Mutta joka ei kuitenkaan tee samaa takaisin; minä en ole tarpeeksi merkittävä, että hän jaksaisi sinnitellä ja yrittää, jotta hän kunnioittaisi sitä että hänelle olen uskonut suurimman kunnian mitä minun elämässäni on olemassa; hän on minulle tärkeimmän ihmisen kummi. Ihminen, jota pidin niin upeana että hän kykenee antamaan minun lapselleni asioita joita minä en kykene.
Ei sillä, minulla ei ole kummilasta. Minä en ole ollut kenellekään niin tärkeä. eikä minua pidetä niin upeana ihmisenä. Ei minulla ole antaa kai kenellekään ihmisen taimelle mitään mitä ei kuka tahansa muukin voisi antaa.
Joskus luulin olevani tätinä ihan onnistunut. Sittemmin kävi jotain, eikä kukaan heistä halua lähettää minulle korttia edes jouluisin. En minä ole enää mitään.
Sitten on Peikko. Elämäni yksi mieleenpainuvimmista hetkistä on edellisestä asunnostani, kiskokadulta. Juuri sillä hetkellä kukaan ei kaivannut mitään, enkä minä kaivannut mitään muuta kuin että sain painaa pääni Peikon rintakehää vasten. Se on leveä, vähän leveämpi kuin monella muulla miehellä. Ja karvainen. Ja tuoksuu hyvälle.
Minä olisin voinut kuvitella nukahtavani siihen kainaloon lopun elämääni. Minä kävelin kouvolasta kuusaalle tavatakseni hänet. Ollakseni hänen seurassaan. Siivotakseni hänelle. Laittaakseni ruokaa. ollakseni lähellä.. Ajattelin, että tuo ihminen on maailman kiltein, lempein, huumorintajuisin ja sopivasti synkkä. Sellainen, jonka kanssa minä olisin turvassa. Sellainen, joka ei jätä yksin. Koskaan.
Ja olin pakahtua rakastumisesta.. Joskin Peikko oli rakastunut toiseen ihmiseen. Mutta koska se toinen ihminen ei huomannut häntä, minä jotenkin sain hänet tyytymään itseeni, ja olin aika monta vuotta onnellinen.
Pantterikin sai minut onnelliseksi. Ihan vain katseellaan.
Kauan sitä on kipuiltu hänen eksänsä kanssa. Ihminen, joka ei ole välittänyt kumppanistaan hevon persettä, on silti se, joka saa hänet kaipaamaan itseään. En tiedä vieläkään, onko minun "hoivaamisellani" ollut mitään vaikutusta. toki Pantterista on kuoriutunut sopusuhtainen, supliikki seurapiirikisu, mutta sisimmässäni odotan vain että koska tulee naaraspantteri joka peffaa ja häntää keikuttamalla vie tuon mennessään. Todennäköisesti ei ole edes vaikeaa.
Minä? Minä tietenkin rakastuin häneen. Silloin jo joskus. Ja uudelleen.. minulta on helppo viedä jalat alta lirkuttelemalla. Katsomalla silmiin ja olemalla tuollainen pitkä. Sellainen, joka tulee viereen ja kysyy että saako halata. Tai kertoo ettei haluaisi olla yksin..
Sitten tulee arki. Sellainen, jossa minun pitää jaksaa. Hoitaa raha-asioita, autoasioita. Kotiasioita. Työasioita. Virastoasioita, Kastella kukkia. Tehdä ruokaa. Käydä kaupassa. Aivan kuten muidenkin ihmisten.. Paitsi että minä teen niin paljon yksin. Ja se on niin helvetin vaikeaa, koska kivut vievät ajatukset pois päästä. Niin pahasti että minä joudun soittamaan Peikolle että missä helvetissä se neuvola on, jonne minun pitää lapseni saada vietyä. Niin sekaisin, etten ymmärrä ostaa maitoa. Enkä enää jaksa kammata hiuksia, koska se on pois jostain muusta. Jostain tärkeämmästä kuin minä.
Tärkeintä on saada taaperolle aamupalaa. Vaippa. Vaatteet. Minä saatan käydä kaupassa yöpaidassa, koska en jaksa mennä yläkertaan päivän aikana hakemaan vaatteita. Jaksa.. Niin. On se oikea sana. En minä jaksa. Ei minulla ole voimia, kun lonkkaan sattuu.
Tiistaina menen näyttämään sitä kotkaan sairaalaan. Ortopedi katsoo sitä.
Äitini kysyi tänään että ainako sitä vaan katsotaan, miksei sille tehdä mitään?
En minä tiedä. Ei tälle paskalle kropalle kukaan tule koskaan tekemään mitään. Ei vaikka lääkärinlausunnossa lukee että haluan tehdä töitä, haluan olla äiti. Haluan liikkua. Haluan elää!
Silti minä vain kipuilen, enkä kykene töihin kunnolla. En kykene ystäviin. En mihinkään. Olen arvoton. Jopa yhteiskunnalle. Kohta kai lapsellenikin.
Avoin suhde.
Eli mieheni, kumpikin heistä, voi mennä ja etsiä naisen. Käydä sekstaamassa.
Toisin kuin temppareiden avoimen suhteen irvikuvassa, minä en aseta sellaisia rajoja ettei saa ihastua. Ei se toivottavaa ole, mutta minkä tunteilleen voi. Enkä määrittele ettei saa jäädä lusikoimaan. Tottakai saa. Saa viettää aikaa muidenkin naisten kanssa kun minun; ei minulla ole oikein mitään annettavaakaan, kun annan kaiken läheisyyden ja rakkauden mitä minusta irtoaa, tuolle ihmisen taimelle jota palvon. Ei minulla ole aikaa olla kiinnostunut miehistäni, sillä minä käytän kaiken kapasiteettini tutustuakseni tuohon uuteen ihmiseen jonka toin maailmaan. Minä haluan tietää mitä hän ajattelee, mistä hän pitää. Minä haluan muistaa jokaisen hetken jonka saan olla hänen lähellään.
Haluan muistaa miltä hän tuoksuu kylvyn jälkeen, vaikka en uskalla itse kylvettääkään häntä.. Minä haluan olla se, jota hän potkaisee vaipanvaihdon yhteydessä, vaikka se tekee niin kipeää että kyyneleet nousevat silmiini. Minä haluan nähdä kun hän kävelee ja juoksee, vaikka en pysy perässä..
Sillä väistämättä lähenee hetki kun menetän näköni. En näe hänen kasvavan naiseksi asti. Mutta toivon, että saan olla lähellä. Toivon, että hän juttelee minulle. Toivon, että saan saattaa hänet siihen elämään, minkä hän itselleen luo.
Joten en minä syytä, että miehenikin tulevat ihastumaan. Tulevat löytämään jonkun, jonka kanssa tehdä asioita. Jäädä sänkyyn lojumaan.. Mennä romanttiselle retkelle. Käydä elokuvissa. Viettää laatuaikaa.
Kyllähän minäkin haluaisin, mutta minulla ei vaan ole koskaan ollut ihmistä, joka haluaisi minun kanssani sellaisia asioita tehdä. Ei sellaista ihmistä, joka ihan oikeasti katsoisi minua että "Wau, tuo on minun!". Ei sellaista ihmistä, joka kokisi suuria tunteita ja haluaisi kertoa maailmalle miten upea minä olen..
Minusta kerrotaan, että olen kärttyinen eukko kotona. Ei minua esitellä kavereille, eikä viedä treffeille. En minä ole koskaan ollut treffeillä. Kukaan ei ole vienyt minua ulos syömään siten että minä en olisi järjestänyt itse asiaa.. Eikä keikalle. Kukaan ei ole koskaan seissyt edessäni leffalippujen, keikkalippujen tms kanssa, ja kysynyt että lähtisinkö.
Ei, sillä minuun ei ole kukaan rakastunut. Koskaan.
Ja ensimmäistä kertaa elämässäni pelkään, että nämä kaksi miestä jotka ovat päättäneet elää kanssani, tulevat jättämään minut sen vuoksi, että löytävät jonkun johon rakastua. Rakastuminen on se voimavara joka kantaa monen paskan yli.
Minun kanssani jäljellä on pelkkä arki. Pelkästään kipuihmisen paska arki, jossa ei ole huippukohtia.
Minä en enää jaksa enkä halua. Enkä kykene. En enää.
Minä en ole ollut sen arvoinen, että mieheni auttaisivat minua tämän elämän kanssa. Arjen.
He eivät ole kokeneet kanssani sitä rakastumisen huumaa, jolloin rakennetaan yhteistä tulevaisuutta. He ovat vain ajautuneet kanssani yhteen. Ja siksi minä teen asiat yksin, kannan kaikesta vastuun. Aina.
Mutta kerro sinä minulle, miltä se tuntuu olla rakastettu? Miltä se tuntuu tietää, että on upeinta, mitä toinen on siihen astisessa elämässään nähnyt? Osaatko sinä arvostaa sitä?
8 kommenttia:
Voi Paula!
En tiennytkään mitä kaikkea käyt läpi, ennenkuin luin blogisi. En osaa oikein muuta sanoa kuin että olet sinä tärkeä ja rakastettu!!❤ Hirmu iso voimahali ja pian nähdään! ��
Tiedostat varmaan itsekkin kirjoittavasi tämän tekstin miehillesi? Toivot että he lukevat tämän ja muuttavat toimintatapoja. Ei se ole ennenkään toiminut, miksi se toimisi nyt? Ylistät jatkuvasti omaa itseäsi, sitä mitä teet, miten hoidat muka kaiken, ja kukaan muu ei tee yhtään mitään. Tosiasiahan on ihan toinen :D
Sinä valitat, miehet tekevät KAIKEN.
Byhyy kun sattuu. Byhyy kun en voi tehdä sitä ja tätä. Byhyy kun laskutkin pitää maksaa.
Mutta sinähän olet äiti. Oikea ÄITI joka ei ymmärrä muiden äitien tapoja tai päätöksiä. Koska vain ja ainoastaan SINUN tapasi ovat oikeita :D :D
- Se tuntematon -
Ei, minä en kirjoita miehilleni, minä puhun heille. Minä kirjoitan itselleni selventääkseni ja jäsennelläkseni omia ajatuksiani.
Valitettavasti et ole näkemässä arkea, minkä kertoo tuo kuvauksesi että valitan vain kipujani enkä tee mitään. Kannattaa varmaan mennä kitisemään ihmisille joiden elämästä tiedät oikeasti jotain. Oletus on aina kaikkien emämunausten äiti.
Tuollainen päätön rakastuminen, että toinen on upeinta maailmassa ja on näennäisesti valmis tekemään mitä vain, on vain tietynlainen syvä ihastuminen. Joka tulee suhteen alkuvaiheessa, ja joka perustuu kuvitelmille ja jonkinlaiseen omaan tarpeeseen heittäytyä. Musta tuntuu, että se liittyy aika löyhästi siihen varsinaiseen kohteeseen, ja jos se iskee hulluna, voi se samalla tavalla kadota. Itekin siis ihastun aivan julmetusti, ja jokaista kumppaniani olen jumaloinut ja ajatellut olevani heidän kanssaan elämäni loppuun asti. Tosin, siinä kohtaa kun suhde ei enää toimi, tunteet alkaa hiipua nopeasti, ja kohta ne on poissa.
Tai sit ehkä oon vaan kyyninen ja muhunkaan ei ole rakastuttu (olen about heteronainen). Se yksi mies, joka tällä lailla ihastui, leperteli jne, olikin sitten ahkera muihinkin ihastuja. Oli ehkä tietynlainen teoreetikko, jonka mielestä löytyi moodi ihastumiseen ja sen tunteen fiilistelyyn. Luonteenpiirteenä siis mulle ehkä vähän vääränlainen, kun itse tykkäisin olla kahdestaan.
Nykyinen kumppanini ei ole kolmen vuoden aikana sanonut rakastavansa minua, mutta tää ottaa mut tiukkaan rutistukseen jos mulla on paha olla (vaikka olisin häneen suuttunut), ja pitää öisin kainalossa. Laittaa välillä työpäivän aikana viestiä tavallisista oman elämänsä asioista, vaikkei oikein osaa kysyä mun kuulumisia. Eikä haikaile muiden perään, ainakaan tietääkseni. Meillä on hauskaa yhdessä. Ja tää on ihanin suhde mitä mulla on ollut.
Ehkä se rakkaus piileekin siellä syvemmällä, maltillisesti. Ainakin haluisin uskoa näin! Ja yhtä lailla ne hullun rakastuneet saattaa löytää uuden kohteen.
Koska Paula kasvat aikuiseksi ja lopetat minäkeskeisen kitinän? On niin läpinäkyvää että vuosia jatkunut tyytymättömyytesi on vain ja ainoastaan huonon itsetuntosi kanssa kipuilua. Miehillä ja taloilla on sinulle vain välinearvoa kunnes ymmärrät että vain sinä itse voit luoda tyytyväisyyttä ja mielenrauhaa itsellesi. Katso peiliin sillä nyt sinulla on siinä vieressä se yksi ihminen maailmassa jolle olet kaikkein tärkein ja sinun tehtäväsi on huolehtia että hänen itsetuntonsa tulee olemaan terve ja hänellä on luottamusta maailmaan ja tarpeeksi nöyryyttä tuntea kiiitollisuutta pienistä asioista ympärillään, joka päivä. Jos itseäsi et enää saa korjattua niin älä sössi lapsesi tulevaisuutta tekemällä hänestä yhtä tyytymätöntä kitisijää kuin itsestäsi jolle mikään ei riitä. Hän katsoo sinun esimerkkiäsi miten puhut itsellesi ja muille ihmisille. Näin kesällä sinut kouvolalaisessa tapahtumassa jossa kailotit suureen ääneen paikalle saapuessasi että miksi miehesi eivät kävele rinnallasi että häpeävätkö he sinua. Tämän kuulivat kaikki paikalla olleet tuntemattomat ihmiset sinun suustasi. Oletko koskaan kuullut itseään toteuttavasta ennustuksesta? Tyytyväisyyden ja mielenrauhan siemen on sinun sisälläsi, yritä kaivaa se sieltä ja lopeta itsellesi valehtelu että syy on aina muualla.
En usko lopettavani. Ihminen on itsekeskeinen olento.
Minuun ei myöskään ole koskaan kukaan rakastunut. Parisuhteisiin on ajauduttu. Yhteen on muutettu olosuhteiden pakosta. Katson aviomieheni entisiä ihastuksia miettien mitä heillä on mitä minulta ainiaan puuttuu. Miksi minä en ole kenellekään se oikea, se unelma.
Mahtavaa oli löytää blogisi.
Hei Ano, samperin ikävää että meitä on muitakin. Veikkaan vaan että ei kenellekään tule olemaan sitä kuuluisaa munaa tarpeeksi kertomaan mikä niissä muissa, menneissä tai tulevissa kumppaneissa on parempaa. Sitten tavallaan aina sen hetkisessä parisuhteessa alitajuisesti odottaa että koska se toinen sen rakastumisen kohteen löytää.
Tsempit ♡
Lähetä kommentti