Suuria päätöksiä

Olen suurien päätösten äärellä. Suurien siksi, että ne voivat muuttaa kuitenkin elämän suunnan. Eivät vain itseni, vaan myös tyttäreni. Ja toisaalta, koska näen että jos toteutan muutoksen, näen itseni kannalta vain hyviä puolia päivä päivältä enemmän, mutta toisaalta tiedän että kahden muun ihmisen elämään se ei vaikuttaisi parantavasti.

Oma hoitajani tuumasi minusta nuoruudessani että aina kun elämäni tuntuu olevan sekaisin (no, teinien elämä on monestikin sekaisin, milloin mistäkin syystä) siivoan ja organisoin huonettani. Tuo lausahdus jäi mieleeni, koska se oli yksi niistä harvoista asioista joita en ollut huomannut itsessäni. Olin siihen astisen elämäni kuluttanut siihen että yritin ymmärtää muita ja analysoida sitä miten heidän kanssaan tulee toimia. Itseäni sen sijaan en ollut niinkään tutkiskellut.

Nuoruudessani äidilläni oli alkoholiongelma. Siitä olen puhunutkin.
Silloin niinä hyvinä päivinä, tai viikkoina, kun äiti oli selvinnyt krapulastaan, siivosimme. Äiti kuurasi nurkkia, vei pullot, osti kunnon ruokaa ja kävimme pesulla. Muutoksia siis aiempaan; siivous, puhtaus. Järjestys.
Se juontaa siis sieltä jo juurensa.

Kun kolme vuotta sitten kuulin ensimmäisen kerran KonMari-metodista, tiesin, että minun on saatava tietää enemmän. En voinut odottaa, vaan menin kirjakauppaan ja kannoin vaaleanpunaisen kirjan kotiini. Luin kirjan puoleen väliin, ja tunsin lause lauseelta, miten tämä metodi kertakaikkiaan on minun juttuni. Rakastin ajatusta ja tiesin, että jos saisin tämän toteutettua, elämäni mullistuisi.
En aloittanut vaatteista, sillä enhän minä voi toisten vaatteita käydä läpi. Otin siltä istumalta käsittelyn alle siis itseasiassa itselleni helpoimman; cd-levyt. Kävin läpi, vähensin yli sadalla levyllä, jakelin ja möin eteenpäin. Sain hyllyn järjestykseen. Sen jälkeen kävin vaatteiden kimppuun, sieltä sai lähteä reikäiset remppapaidat ja "kyllä tämä vielä joskus"-vaatteet. Opettelin pystyviikkauksen ja lopulta vaatekaapin hyllyt saivat lähteä ja tilalle tuli vaatekorit. Lisäksi sukille jne tuli lipasta. "Maritin" korut ja kirjat ja siivoustarvikkeet. Ja ne, mitä kerkesin ja pystyin marittamaan, ovat pysyneet järjestyksessä. Vaatteita ei ole kertynyt. Korut löytää yhdellä kurkkauksella, eivätkä ne ole iso, toisiinsakietoutunut ketjuklöntti jossain pussukassa / lipaston nurkassa.
Silloin mietin itseasiassa marittavani aviomiehenkin, sillä hän ei ollut juuri metodista innoissaan, ja pilkkasi sitä isoon ääneen.

Yritin saada häntä ymmärtämään miten tärkeää minulle olisi saada tämä koti ja piha järjestykseen. En minä ole mikään siivous- ja kontrollifriikki. Minulle KonMari ei ole minimalismia. Mutta koen, että haluan elää Marie Kondon oppien mukaan. Haluan että tavarat ovat oikeilla paikoillaan. Haluan että minulla on iloa säkenöivä koti.

Sitten tuli tilanteita. Uusikin mies kuvioihin. Hänen tavaransa.
Tuli siis tilanne että selitin kahdelle miehelle KonMarin voimaa, sitä, miten syvästi tunsin metodin omakseni. En halunnut päästää aviomiestänikään pois, sillä minusta tuntui että nämä kaksi täydentävät toisiaan. Olin onnellinen kummankin seurassa, heidän huumorintajunsa on keskenään loistavaa, ja minä rakastan niitä hetkiä kun näen heidän toimivan yhdessä minkä tahansa asian eteen. Ei ole väliä mitä he tekevät, kunhan he tekevät omasta tahdostaan ja innostaan yhteisesti jotain, ja heillä on kivaa. Ja niitä hetkiä minä haluaisin jokaiseen päivään lisää. Haluan nähdä heitä onnellisena, toimeliaina.. En halua olla se nalkuttava akka tiskikoneen vierellä. En halua olla pyykkivuoren alta nyyhkivä äiti.

Olen yrittänyt jakaa vastuualueita kodin sisällä. Olen yrittänyt selittää heille kummallekin että minä olen onnellinen, iloinen ja "oma itseni" jos vaan saan tämän kodin hallintaan. Jos vaan saan kaikelle oman paikkansa. Jos vaan saan ylimääräisen tavaran pois ja asetettua kaiken paikalleen.
Mutta kun en saa. En yksin.

On helppoa luvata vaikka kuu taivaalta, mutta miksi on niin vaikea kunnioittaa toisen tahtoa, toisen toivetta ja uhrata muutamia päiviä vastenmieliselle asialle? Mitä sillä piilotetaan että pilkataan metodia johon toinen uskoo sielunsa syyvyyksissä? Miksi halveerata ja ivata "massan mukana kulkemisesta", jos ei itse ole valmis kokeilemaan?

Viikonloppuna miehet olivat äitini luona auttelemassa ja sain itse keskittyä lepäämiseen sekä kotona puuhasteluun. Tuumasinkin että 6 viikon jatkuva väsymys väistyi ensimmäistä kertaa. Olin jo pohtinut että käyn testauttamassa rautavarastot ja vitamiinitasot kun olen jatkuvasti väsynyt ja lamaantunut.
No, en silloin oivaltanut täysin, mutta asiaa pari päivää pohdittuani kylläkin; kun saan asioita järjestymään kotona, en ole jatkuvasti uupunut. Vaan mistä niitä päiviä saa lisää...? Mistä taikoa miehille ymmärrystä ja ennenkaikkea halua osallistua ja auttaa?

Katsoin tänään netflixistä Marie Kondon ohjelmaa pari jaksoa, ja seurasin, miten perheet saivat asioita kohdalleen. Siinä mielessä allekirjoitan, että meilläkin koko perheen viihtyvyys ja toimivuus ovat hyvin pitkälti oman mielialani peilausta. Jos minä olen iloinen, toimelias ja onnellinen, koko perhe yleensä on. Voi olla että kuulostaa itsensä jalustalle laittamiselta, mutta niin se vaan on. Jos minä en nipota, vaan laitan vaikka vähän paremman aamupalan, mieheni luonnollisesti ovat otettuja, ja peilaavat toisiinsa sitä hyvää fiilistä vähän surkeampanikin aamuna. Mutta kun en kykene pitämään siitä fiiliksestä kiinni.

Tänä aamuna sivuutin sen että koirien puuro oli unohdettu nostaa kylmään vaikka pyysin. Tasoista osa oli pyyhkimättä.. Sivuutin monta asiaa, ja imuroin. Oli tyttäreni hoitoontutustumispäivä, ja kipusin yläkertaan vaatekaapille ja päätin laittaa muutaman puhtaan pyykin paikoilleen samalla kun hain itselleni ja tytölle puhtaat päivävaatteet.
Romahdin melko totaalisesti nähdessäni että vaatekaapin eteen oli romahtanut muutama lakanalaatikko sekä alusvaatelaatikko. En siis päässyt niitä vaatteita kaappiin laittamaan..
Miltä se tuntui? Se tuntui siltä että kaikki mitä teen tämän kodin eteen, on tyhjää. Se tuntui siltä että kun ei kukaan ollut niitä laatikoita siitä korjannut niiden romahdettua, sen tarkoitus oli haistattaa vitut koko olemassaololleni. "Ihan sama mitä teet, et tule onnistumaan". "Siinähän yrität järjestellä, kyllä me pidämme sinut kiireisenä ettet etene."
Itkin, enkä voinut käsittää, miten kaikkien muiden kumppanit vannovat suurinpiirtein ikuista rakkautta timanttisormuksineen, mutta kun minä pyydän lakananviikkausta ja haaveilen mankelinkäytöstä, minulle nostetaan keskisormi pystyyn.

En ole saanut nyt kahden vuoden aikana miehiäni ymmärtämään, että he voivat olla onnellisempia, mikäli minä olen hyvällä tuulella. Sillä jos minä olen hyvällä tuulella, minä teen kaikkeni perheen hyvinvoinnin eteen. Jos minun kotini on jatkuvassa kaaostilassa, lamaannun. En koe että pystyn toimimaan. En koe missään olevan mitään mieltä. Se on kuin se jatkuva kännäysputki ilman selviytymisjaksoa. Ilman sitä jaksoa, jolloin itsensä saa koottua, jolloin valetaan ihmiseen toivoa siitä että kaikki järjestyy. Että ehkä seuraavan kerran kaikki ei romahda.
Nyt minulla ei ole ollut kolmeen vuotaan hengähdystaukoa. Kaikki on ollut vain reagointia milloin mihinkin tilanteeseen. Minä en nollaannu, ellen saa olla puhtaassa, siistissä kodissa.
Joku muu vetää perseet. Joku vaatii retriitin. Minun keinoni on lapsuudesta, tai vähintäänkin nuoruudesta asti ollut järjestää elämäni ja ajatukseni sitä myöten kun siivoan.

Siksi olen siivooja ammatiltanikin. Minä rakastan nähdä kätteni jäljen.

Ja ellen minä saa järjestettyä tätä taloa.. Ellen minä saa tänne tilaa hengittää.. Toimivaa arkea.. Jaksanko enää? Saanko vatsahaavan? Onko minulla se jo? Saanko sydänkohtauksen jatkuvasta stressistä joka ei helpota..?

Joten se iso päätös: Luovutanko?

Minulla on perhe, jota rakastan. En voisi olla missään onnellisempi kun mitä olen näiden miesteni kanssa. Rakastan yhteisiä reissujamme, olivat ne sitten torikahvilaan, keikalle, metsään. Ei ole mitään niin upeaa kuin koirat juoksemassa pihalla tyttäreni ympärillä. Mieheni kantamassa kantoliinalla ja rinkalla tytärtämme. Ja miten täydellinen tunne on käpertyä sänkyyn, puhtaisiin lakanoihin, ja saada kummaltakin puolelta peppu vasten lantiotani ja nukahtaa sekä lapsen että koirien tuhinaan ja kummankin miehen kuorsaukseen.

Mutta.. Jos muutan pois. Jos otan tyttäreni, ja muutan pois, voin opettaa hänelle että materia ei tee onnelliseksi. Voin opettaa hänelle että kun asiat laittaa paikoilleen, on helpompi hengittää. Ja että ihminen on oman onnensa seppä. Asenne ratkaisee kaiken.
Vaikka luopuisin omasta tämänhetken suurimmasta onnenaiheestani, saisin ehkä tulevaisuudessa niitä pieniä onnenhetkiä enemmän elämääni. Pitkässä juoksussa saisin tiputettua stressiä ja verenpainettani. Hengittäisin vapaammin. Nostaisin mielialaani. Parantaisin arkeani.

Siitä ehkä jäisivät ne huippuhetket jolloin olen pakahtua onnesta katsellessani perhettäni, mutta siihen tulisi tilalle tasaisempi, parempi olo.

Joten..
Kauanko vielä hakkaan päätäni seinään? Mitä voin vielä kokeilla, että saisin kummankin mieheni ymmärtämään miten iso asia se minulle on, että täällä olisi järjestys? Vai onko minun vaan tehtävä se päätös että lähden rakentamaan omaa kotiani, tyttäreni ja minun yhteistä?

Kuriositeettinä mainittakoon että meillä tapellaan suurimmaksi osaksi tekemättömistä asioista, siitä että emme mahdu asumaan tavaramäärän keskellä, siitä että muserrun sen alle etten mahdu tekemään aamupalaa, etten pääse jonkun tavaran luokse / laittamaan tavaraa paikoilleen koska minun olisi siirrettävä niin helvetisti asioita edestä jotta pääsisin käsiksi paikkaan x...
Tai no.. itseasiassa ei se ole suurimmaksi osaksi. Se on ainoa asia mistä riidat lähtevät tässä talossa tätä nykyä.