Eräs ystävättäreni kysyi minulta muutama hetki sitten kysymyksen, johon en osannut vastata.
"Miten sinä selviät kaikesta? Mitä sä teet kun asiat kaatuu päälle, kun mun käsityksen mukaan sä oot ollut siinä tilanteessa useinkin."
Nyt tiedän: Uskomalla itseeni. Uskomalla siihen, että olen yli-ihminen, joka kykenee halutessaan mihin vain. Enkä ole joutunut vielä koskaan pettymään omiin kykyihini niin pahasti, että tuo usko olisi karissut pois. En saanut vanhempiani irti alkoholista, en ole saanut kipujani pois. Mutta elämä ei aina ole sitä että raivaa asioita pois, että ratkaisee asioita siten että eliminoi jotain pois. Joskus se on sopeutumista, sitä että oppii elämään asioiden kanssa.
Jos saan joskus oman lapsen, tärkein opetus minkä hänelle opetan, on se, että hän pystyy mihin vaan. En tule koskaan kertomaan hänelle ettei hän voi paistaa munaa kolmevuotiaana, koska polttaa sormensa. En tule koskaan sanomaan viisivuotiaalle että vie pyöränsä isille korjattavaksi. Sanon että kysy isiltä apua että miten korjaat pyöräsi.
Curling-vanhemmuudesta on ollut juttua menneinä vuosina. Se on sitä että tasoittaa lapselleen tien, raivaa esteitä pois ja tekee paljon valmiiksi. Ja sitten lapsista tulee niitä työttömiä ihmisiä jotka makaavat kotona koska eivät vaan osaa mitään, kun ei olekaan ketään tekemässä kaikkea valmiiksi. Tai sitten kaikki menee hyvin, opiskelut sujuvat ja vastoinkäymisiä ei tule. Mutta jos niitä tulee, miten ihminen silloin käyttäytyy? Mistä se ratkaisumalli tulee?
Voisi luulla että minun ratkaisumallini olisi alkoholi. Voisi luulla, että vanhempieni esimerkki olisi tosiaan todellisuuspako alkoholin tai muiden päihteiden avulla.
Mutta ei se ole. Olen kertonut monesti että vanhempani ovat olleet lapsuudessani alkoholisteja, isäni on sitä vieläkin. Isäni on lähes tulkoon deeku. Asunnoton oli vuosia, nyt asuu alkoholistien asuntolassa kun ikä ei anna enää 20 vuoden talvitelttailun jatkua.
Mutta aina ei ollut niin. He erosivat kun olin suurinpiirtein 4-vuotias. Äitini aloitti juomisen oikeastaan vasta siinä kohtaa kun olin 9-vuotias. Pahimmillaan hänen juomisensa oli ikävuosieni 11-19 aikaan. Hän ei jaksanut tulla palavereihin, eikä käydä juuri juhlapäivinäkään vierailulla lastenkodeilla. Erään jouluaaton odotin melko pitkään, kunnes luovutin.
Isäni skarppasi vähän paremmin, ja tapaamishetkinä oli selvänä, joi vain ne väliajat. Sovituista tapaamisista hän harvoin luopui lastenkotiaikanani. Sen sijaan lapsuudessa oli vuosia välissä jolloin emme nähneet. Asunnostaan hän luopui kun olin 17 ja muutin omilleni, ja hän tuumasi minulle että "Nyt en tarvitse enää asuntoa ja yhteiskuntaa sinua varten, joten irtisanoudun yhteiskunnasta."
Mutta ne varhaislapsuuden vuodet, sekä positiiviset tapahtumat ennen lastenkotia. Ne ovat niitä jotka ovat luoneet hyvin pitkälti pohjan sille mitä minä olen tänään. Hyvässä ja pahassa.
Isälläni oli alasin. Järkyttävän painava mötikkä, jonka päällä tehtiin vaikka mitä. Kolvattiin, työstettiin sormuksia ja kaikennäköisiä pieniä esineitä. Joskus suurempia.
Isäni käski minun siirtää alasinta toiseen paikkaan. Kerta toisensa jälkeen. ¨
Sitten eräänä päivänä, muutaman vuoden punnerruksen jälkeen se mokoma kapistus liikahti, ja sain sen siirrettyä siihen mihin isäni oli halunnut. Ylpeänä menin isälleni kertomaan että alasin on siirretty. No, isäni taputteli käsiään että noniin, päästään siis hommiin. Kun hän tuli keittiön puolelta olohuoneeseen niin hän tuumasi että "No mitä sinä sen tuohon laitoit? Eihän siinä mahdu mitään tekemään. Nosta pöydälle, niin minä laitan kanan uuniin sillä aikaa."
Menihän siinä muutama vuosi ennenkuin se alasin nousi sinne pöydälle.. Mutta koskaan isäni ei hoputtanut, ja minä ahersin sen kirotun kapineen kanssa muuten aika monta tuntia..
Kun olimme mustikassa, omasta tahdostani tietenkin koska rakastin isäni tekemää rapeapintaista mustikkapiirakkaa, oli minun tehtäväni kerätä emalimukillinen mustikoita, kun isäni verkkaisesti keräsi vähän isompaan astiaan. Valitin että en pysty, en saa ikinä täyteen. Näin kai jokainen lapsi suhtautuu väsymykseen ja turhautumiseen...
No isäni tuumasi että "Jaa. Mikset?" Sanoin että koska minua väsyttää ja en jaksa. Isäni tuumasi että häntäkin väsyttää, jätetäänkö piirakka tekemättä? Hetken tuumittuani poimin ne hiton mustikat. Mikäpä minua muu esti kuin oma mukavuudenhaluni, niitä keräämästä. Ja mikä muu minut ne sai keräämään kuin oma mukavuudenhaluni. Että ihan itse sai kuitenkin valita mitä tietä kulki.
Kun isäni vei minua usein pilkille, teimme kalapihvejä. Sellaisia, että isäni jauhoi ne lihamyllyllä hienoksi, ja ai että ne maistuivat taivaalliselle.
Kyllä minulla riitti kärsivällisyyttä reiän äärellä istua, isäni tekemä jakkara oli hyvä ja tukeva. Tai sitten olin väsynyt siitä että itse jouduin kairaamaan jäähän reiän...
Kun kaaduin lapsena, tai löin pääni pöydän kulmaan tai oven karmiin tai milloin minnekin, en minä koskaan kuullut isäni suusta että "sattuiko" vaan aina että "Hemmetti, ei kai siihen tullut lommoa? Milläs me se paikataan?" Eikä hän todellakaan tarkoittanut minun paksua kalloani...
Isäni, alkoholismista huolimatta, on tosiaan aika pitkälti kasvatuksellinen idolini. Hänen ansiostaan minä opin siihen että minä pystyn ihan mihin vaan mihin itse päätän pystyväni. Minä selviän mistä vaan. Aina. Olivat ne raha-ongelmia, psyykkisen puolen juttuja, avioero, mitä tahansa.
Ei minulla ole ollut vaihtoehtoja. Minulla ei ole ollut curling-vanhempia. Enkä syntynyt kultalusikka suussa, enkä edes puukauha perseessä. Minut kasvatettiin, eikä annettu vapaasti kasvaa. Ennenkaikkea he olivat johdonmukaisia, ja puhalsivat yhteen hiileen. En koskaan, edes tänä päivänä, ole joutunut heidän väliinsä. Tiedän heidän riidoistaan, mutta minulle oli aina selvää, että ne eivät johtuneet minusta. Minulle on aina ollut selvää, että vaikka olin yllätysvauva, en ollut ei-toivottu. Minulle on aina ollut selvää, että me olemme perhe; emme ole asuneet yhdessä yli 30 vuoteen, mutta kun minä tarvitsen heitä, äitiäni ja isääni, he ovat siellä jossain. Minun tarvitsee vain mennä ja kertoa että tarvitsen heitä.
Mitä muuta lähes 40-vuotias tyttö voi isältään toivoa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti