Katsokaa MUN kuntoprojektia!

Oivoi. Joku on pukenut sanoiksi ajatuksiani paremmin kuin minä itse. Vai oliko kyse siitä että joku kiteytti vain minua paremmin jotain mitä en tajunnut edes ajattelevani. En tiedä. Katsokaa mun kuntoprojektia! Voiko sitä enää paremmin sanoa? "Vaikka nykyinen puoliammattimainen fitness-elämäntapa näyttääkin pintapuolisesti ihanan terveelliseltä, se on vain yksi naisten ulkonäköfriikahtelun muoto, joka on hyvin läheistä sukua ikuiselle laihduttamiselle, silikonishoppailulle ja sille, että jokaisen naisen kuuluu ihan sukupuolensa takia olla vähän tyytymätön vartaloonsa." Näinhän se menee. Mutta toivottavasti myös ohi villityksenä yhtä nopeasti kuin muutkin omituisuudet tähän asti. Myönnän auliisti itsekin yrittäväni sitä kuuluisaa kokonaisvaltaista elämäntapamuutosta, mutta siihen kuuluu niin paljon muutaKIN kuin liikunta ja laihtuminen. Siihen kuuluu itsensä sivistäminen kirjoilla, keskusteluohjelmilla, yhteiskunnan aktiivisempi seuraaminen (kiitos älypuhelimille!). Siihen kuuluu kehonsa hoitaminen; oikeanlaista ruokavaliota, ihostaan huolehtimista (ei meikkiä suinkaan vaan lähinnä sitä rasvausta..) tietysti liikunta kaikissa muodoissaan ja vuosia jatkuneen laiminlyönnin lopettaminen, hiljalleen. Lisäksi siihen kuuluu ihmissuhteista huolehtiminen paremmin kuin tähän asti, enkä tarkoita vain parisuhdetta. Tarkoitan sitä että opettelen myös sanomaan ei silloin kun siltä tuntuu, tiivistymään vain itseeni sen sijaan että yrittäisin revetä joka paikkaan. Siihen kuuluu se, että opettelen olemaan olemassa niitä varten jotka oikeasti ansaitsevat seuraani, niitä varten jotka antavat jotain takaisinkin, eivätkä aina vain ole vaatimassa ja ottamassa. Opettelen olemaan itsekkäämpi. Kyllä, minä, joka olen monesti kuullut olevani itseäni täynnä oleva paska. Ajattelin täyttää itseni itselläni lopullisesti?
Lisäksi tähän elämänmuutokseen kuuluu kodista huolehtiminen. Kodista, ystävistä, itsestä, elämästä. Hiljaa. ITSEKSENI. Niin, että elän minulle, en näyttääkseni muille. Niin, että minulla on sisälläni hyvä olo.

Myönnän että minua kummastuttaa monen ihmisen tapa hehkuttaa sitä omaa muutostaan. Se, miten jatkuvasti pitää kuulla mitä on saanut aikaan ja tehnyt, se, kuinka se oma itse ei riitä motivaatioksi ja kannustukseksi, vaikka koko ajan hoetaan että "Minä teen tätä itseni vuoksi": Kuinka moni nainen sitten osaa tehdä tätä kaikkea ihan oikeasti vaan itsensä vuoksi?
Minä en oikeastaan tee tätä "vain" itselleni. Toisaalta kyllä, toisaalta en; minulla on rinnallani ihmisiä, joiden haluan olevan ylpeä minusta. En siten että olen saanut painoa tiputettua niin ja niin paljon, vaan haluan, että he ovat kokonaisvaltaisesti ylpeitä siitä että saavat tuntea minun kaltaiseni mahtavan ihmisen. Ihan kaikin puolin. Mutta; siihen kaikkeen kuuluu se henkinen kehitys. Se, että opettelee pitämään mielipiteet joskus ominaan, aiempaa enemmänkin. Se, että opettelen olemaan vielä enemmän ystävä, vielä enemmän saavutettavissa kaikille niille jotka tukeutuvat syystä tai toisesta minuun. Ja jotta minä jaksan olla tukena täysillä vaikeissa tilanteissa, minun täytyy itseni olla vahva.

Mutta niin, entistä enemmän on alkanut tökkiä eräiden ihmisten seura. Se alkoi jo silloin vuosi sitten kun kävin erään mamman kanssa lenkillä. Kun mamma-ihmisen elämäänhän ei kuulu muuta kuin lapset ja se "oma aika" joka käytetään siihen lenkkeilyyn ja hyvään oloon. Ja se hyvä olohan ei voi koskaan olla sitä että istutaan parvekkeella kahvilla. Se ei voi olla sitä että käydään metsässä keräämässä risuja kranssia varten. Ehei, se on sitä hikilenkkiä ja hölkkää tai kuntosalia. Ja minä kun arvostan sitä niin kutsuttua hidasta elämää tämän kaiken liikkumiseni ohella. Liikun tätä nykyä kai harvoin. Ainakin liikkumisen vuoksi. Kävelen kouluun tai pois, kävelen koiran kanssa, ehkä touhuilen kotona jotain. Selkä rajoittaa tietyn verran.. Käyn kuntosalillakin kun terveys antaa periksi, ja rakastan ryhmäliikuntatunteja kunhan sinne asti pääsen. Mutta .. Minulla on ihan vääränlainen asenne. En jaksa laskea kulutettuja kaloreita. Olen tietoinen keskikulutuksesta, sillä laihtuakseni minun tarvitsisi kuluttaa enemmän kuin syön, tosin siihenhän kuuluu muutakin. Mutta kun en koskaan ole jaksanut ottaa sitä "tiukkaa otetta" ja projektia tästä kaikesta kuitenkaan. Tämä menee eteenpäin höyryjunan sijasta etanavauhtia, ja sitäkin hyvin tökkivästi; askeleet ovat varovaisia. Ei mitään, "ensin kroppa kuntoon ja sitten muu"-jutulla. Kaikkea koko ajan, vähäisen. Joten edistymistä ei kai edes huomaa ulkopuolelta katsottuna.

Paitsi että hymyilen enemmän. Paitsi että osaan pitää suuni kiinni kun ärsyttää. Purra hammasta siihen asti että pääsen kotiin ja kiukuta vasta sitten siitä, miten idiootin ihmisen kohtasinkaan. Ja että tiedän asioita enemmän kuin ennen. On toki hetkiä kun aivoni väsyvät enkä jaksa tietää mistään mitään. Etten jaksa ajatella yhtään. Mutta vastapainoksi niitä toisiakin hetkiä.
Ja sitten on se pieni piirre, että en vastusta niin kovin uusia asioita. Saatan lähteä oikeasti moottorikelkan kyytiin, tutustuttuani vehkeeseen ensin, ilman että keksisin tekosyitä olla kohtaamatta pelottavaa asiaa. Ja että menen väkisin kylään vieraisiin paikkoihin, koska on joku, joka pitää kädestä kiinni, halaa tiukasti eikä päästä putoamaan. Ne kaikki asiat ovat opettelua, askel askeleelta, Eivätkä taida näkyä ulospäin tosiaan juuri ollenkaan.

"Vain luuserit liikkuvat ilman tavoitteita, mittanauhoja, sykemittareita ja julkisia treenikalentereita, joista kiinnostuneet kivet ja kävyt voivat lukea, että ti 19.2. 45 min aerobinen 75 % sykkeellä."

Näinpä. Minulla ei ole sitä sykemittaria. Eikä oikeanlaisia salivaatteita. Eikä oikeastaan tätä blogia julkisempaa treenikalenteriakaan. Myönnän auliisti senkin, etten ymmärrä miksi kukaan tätä lukee.. Ehkä uteliaisuuttaan. Useimmat lukijani taitavat olla tosiaan satunnaisia ihmisiä nettimaailmasta, jotka haluavat kurkistaa tämmöisen sadan kilon mölliäisen elämään. Tai jotka ovat tutustuneet johonkin toiseen kirjoitukseeni jossain ja tulevat etsimään lisää. Ja pettyvät, luulisin. Mutta niin, enemmän minä kirjoitan siksi, edelleen, että saan koottua omia ajatuksiani. Siksi, että saan selkeytettyä ajatuksiani jostain asiasta, elämäntilanteesta.. Jostain. Mutta siihen olemukseni tarkkailuun en tarvitse juuri edes mittanauhaa. Joskus olen mitannut, mittailen tulevaisuudessakin. Ehkä kolmen kuukauden epäsäännölisin välein. En niinkään katsoakseni, olenko laihtunut, vaan katsoakseni etten ole päästänyt itseäni lihoamaan enempää.
Ja toisaalta, myönnän että ihmiset, jotka kuntoilevat "välinekuntoilua", ärsyttävät. Enemmän tai vähemmän. Tuntemattomat enemmän, tuntemani ihmiset vähemmän, yleensä. Poikkeuksiakin löytyy.
Myönnän etten tiedä mitään mistään metseistä ja en oikeasti kyllä ottaisi personal traineria kiljumaan miten läskin on liikuttava. En aio ikinä tulla "sinuiksi" juoksumaton kanssa, sillä ulkoilen mielummin ulkona. En aio tutkia enempää kuntopyörän mahdollisuuksia, käytän sitä vain lihasten lämmittelyyn salille mennessäni. En aio myöskään pumpata rautaa yhtään sen enempää mitä kahvakuulaa joutuu pyörittelemään. Siitäkin meni into kun tarvitsi alkaa kekkaloimaan yhdellä jalalla ja sain nilkkani kipeäksi muutaman viikon sinnikkään yrittelyn jälkeen. Ehkä pitää taas käydä kokeilemassa, ohjelmat kun muuttuvat aina ajoittain.

Mutta niin, se elämänmuutos. Se voi todellakin olla jotain muutakin kuin ulkonäkökeskeistä "MINÄMINÄMINÄLIIIKUUUUUN!"-hörhöilyä.