200

Kahdessadas postaus. Onko sen kunniaksi ehkä kirjoitettava jostain muusta kuin siitä, että kotini on sotkuinen, paino ei tipu haluamaani tahtiin, syöminen on mörkö ja liikunta sattuu?
Ja onko se "ystäväni" ovat idiootteja -aihekin koluttu jo monilta osin?

Kun kerran tekee kuitenkin mieli kirjoittaa, kirjoitan omasta lapsettomuudestani.
Lyhyt historia: Tavallaan en voi tulla raskaaksi, mikä on onni. Voin hedelmöittyä, joskin sekin kuulema on hankalaa, mutta viimeistään siinä vaiheessa kun haluaisin tosiaan sen sikiön pysyvän sisälläni, tarvitsisin hormonaalista apua.
Joskus oli aika kun olin vähän surullinen kuullessani tuon. Mutta toisaalta, minulla on "Luomuehkäisy". Joskus sitten kasvoin ymmärtämään että en halua lasta maailmaan millään hormoonilisillä, enkä minkäänlaisella avustuksella, jos ei kerran luonnostaan tule.

...No, se sitten kääntyi vielä myöhemmin jyrkempään muotoon: minä en halua lasta. En hitto vie tosiaan halua. En ole aina ollut haluamatta, sillä olen halunnut perheen. On kestänyt perhanan kauan, ennenkuin olen saanut itseni ymmärtämään että perhe voi olla lapsettomanakin. Eikä minusta olisi äidiksi. Ja joka ikinen kerta kun sanon, ettei minusta ole äidiksi, niin mitä minulle vastataan? "Äitiyteen kasvetaan". Totta, jos minä jostain syystä pamahtaisin paksuksi ja se siellä haluaisi möllötellä, minä en tekisi aborttia. Minä sitten kasvaisin äidiksi, kuten olen kasvanut kouvolalaiseksi, ihmiseksi, koiranomistajaksi, opiskelijaksi.. Kyllä, mihin vaan voi kasvaa. Mutta miksi minun pitäisi sitä lasta yrittää tai haluta?
Itseasiassa olen alkanut kammoksumaan lasta siinä määrin että olen alkanut hiljalleen pelätä sitä "biologisen kellon tikitystä". Entä jos en huomaakaan mielessäni sitä tikitystä ja kehoni päättää pettää minut? Juuri kun olen saanut selville, mitä asioita elämässäni haluan, niin kaikki heittäisikin häränpyllyä? Pitäisikö tässä ottaa kuitenkin ihan kunnon ehkäisy käsiin? No, onneksi tuo mies voi mennä kohta sterilisaatioon. Ehkä pärjäämme siihen asti näillä käytettävissä olevilla keinoilla. Ehkä?

Tosiaan: oli aika kun halusin lapsen. Halusin, koska kuului haluta. Halusin, koska kuvittelin että voisin hyvittää sillä omaa elämääni. Halusin kun kaikilla muillakin alkoi olla. Halusin, koska kuvittelin että olen psyykkisesti terve ja eheä vain jos minulla on lapsihaaveita ja jos minulla on se "perhe". Ja sitten olin onnellinen kun en niitä tehnyt, milloin kenenkin kumppanin kanssa.

Entä nyt? Nyt olen mieheni kanssa tällainen lapsenvihaaja-pariskunta joka kiertää lapset kaukaa. Vai olemmeko sittenkään?
Eikö lapsia voi rakastaa ilman että haluaa niitä omakseen? Eikö voi silti tulla hyvälle tuulelle kun prismassa joku lapsi puristaa cars-lelua ja hymyilee maailman kauneinta hymyä? Eikö voi olla onnellinen kun saa ostaa omalle sukulaislapselleen tai ystävättärensä lapselle sitä täydellistä lahjaa jouluksi / synttäreiksi tms? Eikö voi olla ihan tyytyväinen kun jokeltelee sille vieraalle muksulle sitä syöttäessään? Ja eikö voi kaivata lasta, ihan siis jotakuta tiettyä lasta niin, että melkein sydämeen sattuu, ilman että kaipaa omaa lasta? Eikö voi rakastaa lapsia ihan vain niiden oman persoonallisuuksiensa vuoksi, ja pyyteettömän kiintymyksen?

Meillä on viihdykkeitä ja suht lapsiturvallinen koti. Sellainen, missä on arkullinen leluja ja jossa voi tarvittaessa penkoa lapsia miellyttäviä jääkaappimagneetteja esiin. Meillä voi suht vähällä vaivalla antaa lapsen vaellella pitkin poikin: vain pienoismallailutila on sellainen, missä on myrkkyjä ja teräviä esineitä. Ja tulevaisuudessa jos ja kun hommaamme talon, siitä tulee entistä lapsiturvallisempi, kun tilaa on enemmän. Nyt ratkaisut ovat tilan sanelemia.
Mutta niin, lapset ovat aina tervetulleita käymään. Meillä on lasten astiasto, ja viimeksi kolme päivää sitten oli käytössä vessassa lojuva pottakin. Eikö kotimme silloin kerro että kunnioitamme ystäviemme, sukulaistemme ja tuttaviemme päätöstä hommata muksuja? Toisinaan toimimme lapsenvahtinakin, yhdessä tai erikseen. Joskus menemme kylään jotain muksua moikkaamaan tai leikimme hiekkalaatikolla jonkun kanssa.

Ja se Mutta-kohta, mikä on kirjoituksen pointtina: ME emme halua omaa lasta. Haluamme asua kahdestaan koirien kanssa ja ottaa vain kermat päältä. Olemme itsekkäitä ja ilkeitä ihmisiä emmekä halua tehdä lisää veronmaksajia maailmaan.

Ja sitten se kysymys: miksi meidän päätöstämme on niin vaikea ymmärtää? Miksi minä kuulen jatkuvasti omasta omahyväisyydestäni ja ajattelemattomuudestani? "Mikset sä halua antaa miehekkeellesi lasta?" Ja saan muuten selityksiä vinon pinon ihan pyytämättä, miten mieheke on niin ja niin lapsirakas, kun se nostelee niitä muksuja ilmaan, saattaa maalata niiden kanssa vesiväreillä, leikkiä ties mitä leikkejä.. Mutta miksei kukaan marmata sille miehekkeelle, että se ei anna lasta minulle? Nimittäin yhtä kielteisesti hänkin suhtautuu ajatukseen lapsenhankinnasta, ja oikeastaan vielä jyrkemmin, koska hän olisi valmis tarvittaessa aborttiin. Joskin olemme päässeet kompromissiin sen suhteen, että jos sattuisi tulemaan, niin tulkoon sitten. Pyrimme kuitenkin "luonnollisiin" ehkäisykeinoihin ja niiden tehostamisiin, jotta vahinkoa ei pääsisi käymään. Ja kummankin kannalta: sitä sterilisaatiota odotellessa.

Mutta niin, entä se vaihtoehto, että kumpikaan ei halua lisääntyä? Kumpikaan ei oikeasti halua sitä lasta, kumpikaan ei pyri sitä saamaan, ja molemmat olemme onnellisia kun saamme nyhjätä kahdestaan sohvalla, nukkua yömme suurelta osin rauhassa (mitä nyt koirat välillä...) ja saamme syödä itse jäätelömme ja suklaamme? Koiran pukeminen ulos kestää minuutin. Lapsen pukeminen aamuun, ulos, kaikkeen.. Kestää paljon reilummin. Lapsen pottatreenit ja vaipanvaihtajaiset kestävät vuosia, koiran sisäsiistiksi opettamiseen menee hankalimmillaan varmaankin tuo Serryn vaatima puolitoista vuotta. Ja uusi pentummehan teki jo ulos, joten ainakaan samanlaista "ole nyt kiltti ja tee edes jotain ulos, tämän kerran"-maanittelua ei tarvitse käydä läpi tällä kertaa.

Ookei, ei lähdetä nyt ylistämään miten upea sininen pentu meille on tulossa....

Ne lapset. Minä olen kiitollinen kun salilla, jossa käyn, on erikseen äiti-lapsijumpat, ja jos olen oikein jumpankipeä, eikä muuta ole tyrkyllä, voin hilpaista mammajumppailemaan. Mutta muutoin meillä ei ole edes lapsiparkkia, ja se on todellakin lapsivapaa alue. Ja saunassa ei kovinkaan usein kuule puhuttavan lapsista, vaan kaikesta muusta. Se jos mikä on rentouttavaa.
En yhtään panisi pahakseni jos kaupoissa olisi mahdollisuus asioida vaikka tunnin ajan niin, ettei lapsia olisi mukana. Olen niin hölmö että kävisin usein niinä aikoina, sillä vaikka siellä on niitä hymyileviäkin sinappikoneita, niin suurin osa on kuitenkin ihan vituilleen kasvatettuja uhmaikäisiä, joille vanhemmat eivät voi mitään. Ne heittelevät tavaroita ja vanhemmat pälyilevät epäilevän näköisinä että "yleensä vaimo hoitaa nää hommat / miksei se mies voinut ottaa lapsia kotiin että olisin saanut olla rauhassa kaupassa"...

Miten sukulaiseni? Miehekkeen puolelta muksua toivotaan, "tietysti", ja oma sukuni..? Siskoltani en ole tullut varmaan kysyneeksikään.. Ehkä hänen muksuillaan on serkuksia miehensä puolelta ja minä saan olla "vain" täti, sellainen jonka luokse on kiva tulla kylään pakoon muita sisaruksia. Ehkä?
Äitini on sitä mieltä tätä nykyä että olen ihan hyvä ihminen vaikkei mukuloita olekaan. "On ihan hyvä etteivät kaikki tee niitä." Vaikka on äidillänikin ollut jaksoja että "jokos niitä lapsenlapsia..." Onneksi sisko teki, minä säästyin.
Isäni on luvannut lopettaa juomisen jos teen muksun. Melkein jo tartuin tähän, kunnes ymmärsin että takeita ei ole. Miksi minä en ollut sopiva syy lopettaa juomista, miksi vasta lapsenlapset ovat?
Isänäitini oli kauhuissaan ajatuksesta että minä en olisi niin järkevä, että tajuaisin olla hommaamatta muksuja. Hän on onnellinen kun jaloissa pyörii pari koiraa, mitä isompia, sitä mukavampia. Mutta että vielä lapsenlapsenlapsia? Hän toivoo etten koskaan tule tekemään. Hänellä itsellään on ollut monta lasta, ja sanotaanko niin että siperia opettaa. Hän toivoo etten tule toistamaan virheitä, ja minä tätä nykyä hyvin vahvasti toivon samaa itse..

Ystävät ja tuttavat ovat ne vaikein pala. "Kunhan nyt menette naimisiin..." "Kunhan saatte oman talon..." "Kunhan nyt olette vähän pitemmän aikaa yhdessä.." "Kyllä se kello teillekin vielä tikittää..." "Älä höpsi, kuka susta sitten pitää huolen kun olet vanha?" "Miksi teillä muka on lasten juttuja noin paljon jos ette kerran halua lapsia?" ja 28 000 muuta vähättelevää ja arvostelevaa keskustelunpätkää ja avautumista ja luoja ties mitä lisää.

Ja onko se muka oikeasti niin vaikea ymmärtää että päätös jostain asiasta voi olla yhteinen olematta mikään kompromissi??? Kyllä tässä on leikitelty suhteen aikana monesti asialla että mitä jos, ja aina olemme palanneet siihen että "toivottavasti ei vaan". En sanoisi päätöstä kiveen hakatuksi, ennenkuin se on kiveen hakattu, mutta kyllä se niin vahva on. Hyötypuolia kun ei vaan ole, toiveita ei ole, tarvetta ei ole.. Joten miksi vaivautua?

Mutta sitten: eilen puhuin miehekkeelle siitä nimenomaisesta asiasta että vela-ihmisten seura kiehtoisi, olisi muutakin puhuttavaa kuin lapset, ja että jos löytäisi ympärilleen ystäviä joiden elämä ei jaksotu lasten mukaan.
Tänään luin vela-ihmisten kirjoituksia ja tajusin yhden asian: en sovi siihenkään joukkoon. En suhtaudu tarpeeksi kriittisesti lapsiin enkä lastenhankintaan. Vaikka olemme päättäneet että emme halua lasta ja odotamme että saamme sterilisaation, niin siltikin: koska emme olisi valmiita aborttiin vahingon sattuessa, olemmeko kuitenkaan tarpeeksi motivoituneita nimittääksemme itseämme vapaaehtoisesti lapsettomiksi??