2011

Monelle on helppoa kirjoittaa "tiivistelmää" viime vuoden tapahtumista. On syntynyt mukuloita, niiden kanssa on tapahtunut ja sattunutkin. Ihmiset menivät kihloihin, jotkut jopa naimisiin, ostivat isomman asunnon, lisääntyivät, valmistuivat ja vaikka mitä.
Kun katson omia saavutuksiani... No. En pudottanut juurikaan painoa tänä vuonna. En tosin nostanutkaan. Olin vuosi sitten tähän aikaan selkä paskana, alkuvuodesta olin jopa pari kuukautta pois salilta, koska en kertakaikkiaan kyennyt liikkelle. Siinä se vuosi kutakuinkin menikin.

Kuitenkin koen että sain jotain tältäkin vuodelta: henkisiä oivalluksia aika läjän. Suurin niistä kai liittyy juhlapyhiin. Ymmärsin, ettei minun tarvitse tehdä mitään mitä en halua. Minä olen, ihan oikeasti, aikuinen. Ensi jouluna emme hössötä edes kinkun kanssa, vaan panostamme siihen että syömme jouluaterian ulkona ja nautimme vain koristellusta kodista. Ja koska en ymmärrä sitä, miksi aatosta tehdään aina nykyisin isompi asia kuin itse juhlasta, niin tänä vuonna jo siirryimme uuteen perinteeseen, että meidän perheessä lahjat avataan vasta joulupäivän aamuna.
Uuden vuoden vietämme lähes samoin kuin tänä vuonna: kävimme katsomassa uuden vuoden ilotulituksen, vai mikä lie "Kouvolan kaupungin uuden vuoden vastaanotto" nyt olikaan. Sitä ennen kävin katsomassa kun ystäväpariskunta tappeli. Kuuntelin puhelimessa kun pari muuta ystäväpariskuntaa tappeli. Ja yksi ystävä virui kotona kännissä.
Eli jätämme ne ystäväpariskunnat suoraan suunnitelmista pois.
Tähän mennessä pidin jonkinlaisena "tavoitteena" sitä että uutena vuotena olisi ympärillä ystäviä juhlimassa ja voisimme tosiaan kokoontua jonkun luokse ja lähteä katsomaan raketteja sitten. Oikeastaan se, että satuimme katsomaan sen kaupungin ilotulituksen, oli monen sattuman summa. Mutta kun seisoin siellä tuntemattomien ihmisten keskellä käsi kädessä miehekkeen kanssa, tajusin, että tulevat uudet vuoteni haluan juuri sellaisena: uuden vuoden vastaanotto selvänä, ihaillen raketteja taivaalla.

Muuten, tämän vuotinen Kouvolan kaupungin ilotulitus oli hienoin mitä olen nähnyt. Kiitos! Ensimmäistä kertaa täällä asuessani olin ylpeä siitä että asun Kouvolassa!

Kotiin tullessa meitä odotti innokas tanskandoggi joka hyppäsi syliin. Minipinserikin alkoi siinä vaiheessa (noin vartti puolen yön jälkeen) tottua taas paukkeeseen sen verran että tuli jo kopistaan ulos ja jaksoi lähteä pikaiselle pissille ja sitten kotiin sohvalle. No, Sani on perinteisesti käynyt uutena vuotena katselmassa ulkona kanssani raketteja, ja tosiaan katselemassa. En tiedä miksi Sani on sellainen hömelö että se tykkää kaikesta kauniista, äänistä viis.. No, arvelin että pauke sattuisi korviin, ja pahimman ajan illasta siis annoin koirien olla sisällä. Lähdimme sitten käymään ulkona ja pauketta sitä vielä siihenkin aikaan oli. Kävelimme kotiinpäin tuosta talon vierestä, ja Sani näki vihreäpunaisen "perusraketin"; häntä heilui vimmatusti ja se pomppu oli oikeastaan loikka kohti taivasta ja sen jälkeen hännän vispauksen lomaan "VUF!", joka oli ihan varmasti koirien kielellä "Hyvää uutta vuotta!". Seurava raketti oli vain punainen, niin se ei ollut vissiin niin hyvä.. Pihassa Sani katseli vielä pari rakettia, ja muutama kirkkaan valkoinen sai Sanin vielä ilostumaan ja kunnolla ennen sisälle menoa. VuF oli niin ihana että sen ansiosta Sani sai muutaman Domino-keksin. Miehekkeen kanssa nauroimme Sanin innolle pitkään, korkkasimme viinipullon ja nautimme muutaman jaksollisen Cold Casea sohvalla löhöten koko lauma. Mun perhe <3

Oivalsin itseasiassa senkin, että suuri osa pariskunnista tappelee joulut, uudet vuodet, laskiaiset ja pääsiäiset ihan vaan sen takia että odotukset ovat liian kovia. Odotukset siitä yhteisestä ajasta. Siksi meilläkin käytiin yksi oivaltava riita jouluna. Kesti vissiin tunnin tai alle.. Mutta ehkä sekin puhdisti tietyllä tavalla ilmaa ja vahvisti käsitystäni siitä että tappelu tosiaan on turhaa. Senkun vaan hellittää sitten sen suhteen mikä ei toimi, sillä esim. se paljon puhuttu joulun rauha ja tunnelma tosiaan asuu sisällä. Ei kotona sisällä, vaan ihan jokaisen pään sisällä. Oman selkäni takia en saanut tosiaan kotia niin paljoa laitettua jouluksi kun olisin halunnut, mutta "tärkeimmät" kuitenkin. Ja laatikot paloivat, kinkku jäi raa'aksi uunin hajottua nyt sitten lopullisesti...


Yksi suurimmista saavutuksista on kuitenkin miehekkeen työkunto. Olen vähän huolissani että kestääkö se, sillä mitään kerran ansaittua ja saavutettua ei pidä pitää itsestäänselvyytenä. Mutta eiköhän se tästä!


Kaikenkaikkiaan tappeluista huolimatta vuosi 2011 oli hyvä vuosi. Vuosi, jolloin opin poimimaan suppilovahveroita!


Miten tästä eteenpäin? Vuosi 2012 on juuri astunut sisään ja nyt pitäisi tehdä niitä uuden vuoden lupauksia. Muotia on nyt sanoa ettei tee mitään lupauksia. Tai sitten ne perinteiset siitä tipattomasta ja ties mitä. Karkkilakko, kakkulakko, alkoholilakko, salilla käymispakko, lenkkeilyviritelmät..

Äh. Minä lupaan itselleni että painoa jää tälle vuodelle 23 kiloa. Ei karkkilakoin, ei lenkkeilypakoin. Ihan vaan itsekuria lisäämällä ja liikkumalla sen mitä selkä antaa periksi. Ja tietysti nutrilettia, kiloklubia ja Ladylinea! Paino oli vuoden viimeisenä päivänä 124.1kg. Muita lupauksia en oikeastaan ole antanut. Ellei tuo elinikäinen lupaus: stressittömämpää ja hitaampaa elämää tästä eteenpäin. Ihan siksi, että minä olen sen arvoinen.

Miehekkeeni "lupaus" oli vähentää facebook-ystäviään. Tekopyhyys ja kaksinaamaisuus ärsyttävät. Itse ajattelin vähentää facebookkausta. Samasta syystä.

Vuoden 2012 kolme ensimmäistä biisiä: Nightwish - Storytime, Story of the year - Sidewalks sekä Eminem - Stan.